Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 287 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos


Sirkun, Pulmun ja Mariannen yhteisestä lapsuudesta on vierähtänyt aikaa, ja sisaret ovat ajautuneet valovuosien päähän toisistaan. Vanhin heistä, Sirkku, on kampaamonomistaja, jolle kotipihan kukkaistutukset ovat henkilökohtaisen näytön paikka. Pulmu on perustanut Powerwoman Institutin, hän vetää sparrauskursseja yrityksille ja piilottaa nyrjähtäneen elämäntilanteensa liituraitakuoren alle. Sisariaan nuorempi Marianne on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jolla on intohimoinen rakkaussuhde mallityttö Chiaraan.
Kun sairaalasta varhain aamulla soitetaan Sirkulle ja ilmoitetaan äidin kuolemasta, naiset joutuvat pitkästä aikaa kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa. Mieleen nousee haikeutta ja kauniita muistoja, mutta myös kateutta ja epävarmuutta. Ketä äiti rakastikaan eniten?

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen ostanut puhtaasti vain siksi, että kansikuva on niin herkullisen näköinen punavalkoisine marianneraitoineen. Kirjan sisällön suhteen eivät odotukset siis olleet kovinkaan korkealla, joten kovin korkealta en myöskään tullut pudonneeksi.

Sirkku, Pulmu ja Marianne olivat oikein kiinnostavia henkilöitä huolimatta hienoisesta karikatyyrimäisyydestä. Etenkin Sirkku sai minut raivonpartaalle besserwisserasenteellaan ja ilkeydellään. Hän on niitä ihmisiä, jotka pitävät omaa elämäntapaansa ainoana oikeana ja muuta tyyliä noudattaville voikin vittuilla vapaasti. Sirkku tahtoo pitää kulissit kunnossa hinnalla millä hyvänsä. Pulmu jäi hieman köykäiseksi hahmoksi, vaikka hänessäkin olisi ollut itua. Luunkovan bisnesnaisen rooli ei ihan täysin sopinut hänelle ja irtosuhteet ukkomiesten kanssa tuntuivat lähinnä kliseeltä tähän naistyyppiin liitettynä. Marianne oli ehkä onnistunein ja ihastuttavin. Heikko nainen paljastuukin suhteen vahvimmaksi osapuoleksi ja Mariannessa on enemmän syvyyttä muihin sisaruksiin verrattuna.

Sokerisiskot keskittyy oikeastaan lähinnä sisarusten erilaisten elämäntyylien puimiseen kuin äidin kuolemaan tai edes siihen, ketä äiti eniten rakasti.  Mutta jollakin tapaa se puiminen jää kesken. Kirjan loppu on aikasta onneton väkerrys. Ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt kesken kaiken ja halusi vaan äkkiä kässäristä eroon. Loppuun on rakennettu teatraalinen riitelykohtaus, joka päättyy valokuvatuokioon ja väkinäiseen happy endiin.

Ei hullumpi bussilukemistoksi, mutta tästä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Huumorin Paavilainen kyllä taitaa ja se paikoin pelastikin Sokerisiskot. Ehkä annan joskus Paavilaiselle toisen mahdollisuuden.

Kommentit