Cecilia Samartin: Señor Peregrino (2008)


Tarnished Beauty
Suomennos: Tiina Sjelvgren
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 382 (pokkari)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka selkää peittää valtava syntymämerkki. Hänen kotikylänsä asukkaat pitävät merkkiä paholaisen kädenjälkenä ja syrjivät tyttöä. Lopulta Jamilet jättää kotiseutunsa ja lähtee etsimään parannuskeinoa maasta, jossa kaikki unelmat toteutuvat.

Ylitettyään laittomasti rajan Yhdysvaltoihin Jamilet pääsee töihin mielisairaalaan. Hän saa hoidettavakseen vanhan espanjalaismiehen, jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista tutustuvat toisiinsa, ja heidän ystävyyteensä hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet. Herra Peregrino kertoo tarinoita nuoruudestaan ja unohtumattomasta pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostellaan, ja samalla Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman rujoa kauneusvirhettään.

Señor Peregrino on koskettava romaani toivosta, rakkaudesta ja kauneudesta. Se ei ole kirja suurista teoista; se on kertomus pienten ihmisten pienistä tarinoista, joiden merkitystä ei mitata numeroilla vaan sydämellä.

Oma arvio:
Luettuani Sason blogista tästä kirjasta, päätin ehdottomasti lukea tämän. Kirja kuulosti oivallisen kevyeltä minun makuuni (en tykkää liian hömpästä) ja tarinakin vaikutti kiehtovalta.

Petyin todella pahasti (mikä ei siis tietenkään ole Sason syy). Tarina oli suorastaan äitelä, hyvin ennalta-arvattava ja aivan liian kristillishenkinen minun makuuni - ja siten niin amerikkalainen, niin amerikkalainen.

Henkilöhahmot olivat minun makuuni turhan ohuita. Jamilet on mieletön kaunotar syntymämerkkiä lukuunottamatta ja niin jalo, kiltti, viisas, naiivi, lempeä, kärsivällinen ja ihastuttava, että suorastaan tihkuu hunajaa. Herra Peregrinossa on taas edes hiukan särmikkyyttä, mutta ei mitään yllätystä. Tottakai mielisairas vanha ukko onkin todellisuudessa törkeän rikas, fiksu ja filmaattinen yksilö, joka on vain erikoisten sattumien kautta päätynyt sinne minne päätyikään.

Aidosti hauskoja hahmoja olivat Jamiletin täti Carmen, Carmenin miesystävä Louis ja naapurinpoika Eddie. Carmen on ihastuttavalla tavalla räväkkä ja tuhti täti, jossa meksikolainen kiihkeä veri virtaa. Louis on luonnollisesti pieni ja hintelä mies (miksi lihavilla naisilla on aina pieni ja hintelä mies?), jolla on vaimo ja lapsia. Eddie taas on komea nuorimies eikä ole vaikea arvata, mitä hänen ja Jamiletin välillä tapahtuu.

Teksti kulki hyvää tahtia eteenpäin ja Samartinin kieli on mukavan soljuvaa. Hän maalaa maisemia ja tunnetiloja taitavasti, ehkä aavistuksen imelästikin. Peregrinon ja Jamiletin tarinat kulkevat hyvin vuorotellen, mutta minua lukijana ärsytti tietynlainen rautalangan taivuttaminen. Peregrino kertoo tarinaansa Jamiletille lyhyinä sessioina ja aina uuden session alkaessa kerrattiin edellinen. Motiivina tässä esitettiin Peregrinon mukamas huono muisti, mutta se ei kyllä tuntunut uskottavalta ratkaisulta lainkaan. Lähinnä tuli mieleen, että Samartin tuntee jenkkilukijansa, joiden aivokapasiteetti ei riitä muistamaan kahta tarinaa yhtä aikaa.

Peregrinon pyhiinvaellusmatka oli kirjan mielenkiintoisinta antia. On toki luontevaa, että uskonnollisuus näkyy teoksessa, jossa pyhiinvaellus on oleellinen osa tarinaa, mutta jotenkin se kristillisyys pursui jo korvista ulos. Se kun ei rajoitu vain Peregrinon osuuteen. Jumalallisuus tihkui tekstin välistä ja henkilöistä liiankin kanssa.

Loppuratkaisu pääsi kuitenkin yllättämään. Ei kuitenkaan positiivisesti, vaan se oli siirappisempi kuin osasin kuunaan kuvitellakaan. Vaikka loppuratkaisun voikin tulkita epätodelliseksikin, on se Jamiletille ja Peregrinolle todellista. Minulle lukijana se tuntui ällistyttävän epätodelliselta.

Señor Peregrino jäänee ensimmäiseksi ja samalla viimeiseksi lukemakseni Samartinin kirjaksi. Vaikka kieli ja rytmi olivatkin ihan jees, ei tällainen tarina uppoa minuun vähimmässäkään määrin. On vaikea uskoa, että Samartin kirjoittaisi jotakin niin toisentyylistä, että jaksaisin innostua hänen teoksistaan tämän syvemmin.

Kommentit

  1. En ole osannut päättää haluanko lukea tämän vai en. Toisaalta kiinnostaisi, toisaalta on sellainen pieni kutina että saattaisin olla kirjasta samaa mieltä kanssasi... Juuri Samartinilta julkaistu Nora & Alicia taitaisi olla enemmän makuuni, ehkä kokeilen sitä.

    VastaaPoista
  2. Nora & Alicia ei ainakaan minusta ollut yhtään kristillinen, pidin siitä valtavasti, kuten bloggauksestani sai selville. Tätä teosta en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
  3. Ei se pelkkä kristillisyys niinkään ärsyttänyt. Ehkä tästä kuulsi enemmän tietynlainen amerikkalainen tekopyhyys, mikä otti päähän. Voin lukea hyvinkin uskonnollisia teoksia (kuten esim. ne Raamattu ja länsimainen kirjallisuus -kurssin kirjat) ärtymättä näin pahasti.

    Ehkä tästä huomaan itse miksi en ole esim. amerikkalaisten Hollywood-elokuvien ystävä. Liian ennalta-arvattava, imelä, kevyt, muka-moralistinen. Viihtenä tämä on varmaan hyvä kirja, mutta ei vaan osunut mun makuhermoon.

    VastaaPoista
  4. Morre, joka tapauksessa oli mielenkiintoista lukea kielteinen arvio tästä kirjasta, kun tuntuu että blogimaailmassa kaikki ovat rakastuneet Samartiniin.

    VastaaPoista
  5. En tiedä, huomaatko vanhempia kommentteja, mutta tätä kirjaa lukematta sanon kuitenkin jotain. :) Luin Noran & Alician viime viikolla ja pidin kirjasta. Siinä kristillisyyttä oli lähinnä vain kuubalaisten pakolaisten muistoissa eräänlaisena vanhan kotimaan kunnioittamisena, ei muuten. Kuvauksesi perusteella en ole varma, haluanko lukea Senor Peregrinoa, koska minäkään en pidä kirjoista, joista kristillisyys lyö läpi. Se vaivaa minua. Toisaalta Noran & Alician perusteella ajattelin, että pitäisi Samartinin muistakin kirjoista. Ehkä hän on taitava, mutta kirjojensa sisällön puolesta aika moninainen kirjailija?

    VastaaPoista
  6. lumiomena, juu :) Vanhatkin kommentit huomioidaan ilman muuta.

    Kristillisyyden läpilyöminen on tietysti tulkinnan varainen asia. En tiedä olenko ateistina herkempi? Vai pistikö silmään enemmän amerikkalainen, tietyllä tapaa sokerilla kuorrutettu kristillisyys? Olen enemmän tottunut luterilaiseen jäyhyyteen.

    Varsinaisesti uskovainen ei minusta kukaan päähenkilöistä ollut. Jamiletin isoäiti eniten, mutta hänen osuutensa jäi hyvin hyvin pieneksi. Mutta sitä "jos se on Herran tahto", "Jumalalle kiitos!", "nöyryys on Herralle mieluista", "pelastakoon Jumala minut näiltä riettailta ajatuksilta" -tyylistä lätinää oli aivan liikaa minun makuuni (lainaukset eivät ole suoria, vaan minun mukaani tyyliteltyjä).

    Tekstitasolla minulla ei ole Samartinia vastaan mitään. Mutta Señor Peregrino tarinasisällöltään oli uskomaton pettymys. Ehkä sekin saa tähän arviooni turhan kitkerän sävyn? ;)

    VastaaPoista
  7. Ei sinun arviosi mielestäni kitkerä ollut, vaan pikemminkin virkistävä, koska Samartin on ollut niin tykätty blogeissa. Oli oikeastaan ilo lukea hieman toisenlaista tekstiä.

    Olen samaa mieltä siitä, että uskonnon läpilyöminen on aika tulkinnanvaraista tai kontekstisidonnaista. Tuollainen "lätinä" häiritsee minuakin, riviluterilaista, jonka puoliso on ateisti. Jos mukana ei ole julistusta, koetan nähdä tuollaiset aihiot kulttuurisidonnaisina, kuten vaikkapa siinä Samartinin viimeksi suomennetussa kirjassa.

    VastaaPoista
  8. Oli mielenkiintoista lukea tämä kirjoitus, koska minua ei tuo uskonnollisuus haitannut yhtään, vaikka olen itse ihan pakana. Jotenkin tulee tarkasteltua sitä ulkoapäin, silleen, että jotkin ihmiset vain ovat tuollaisia ja uskonto on joillekin hyvin tärkeää.

    Kirjan loppuratkaisu on melko kummallinen, mutta itse luin sen jotenkin enemmänkin vertauskuvallisena. Samoin myös sen Jamiletin syntymämerkin, jonka ajattelin tarkoittavan mitä tahansa ulkonäköasiaa, jota ihminen häpeää niin paljon, että se vaikeuttaa hänen elämäänsä.

    VastaaPoista
  9. Tämä on muuten kirja, joka on eniten herättänyt keskustelua blogissani :) Jännä ilmiö sinänsä.

    marjis, minäkin ajattelin syntymämerkin voivan olla loppujen lopuksi verrannollinen mihin hyvänsä ulkonäköseikkaan (kuten Carmenin lihavuuteen). Sinänsä siis siinä syntymämerkki-aspektissa ei ollut vikaa.

    VastaaPoista
  10. Hei!

    Vanha juttu mutta tulenpa kommentoimaan, kun sain vinkin. Itse luin tämän viime viikolla ja olin hieman ihmeissäni... vaikka tarina veti, siinä oli paljon ärsyttävää, kuten tuo henkilöiden ohuus. Esim. juuri Jamilet oli aivan järkyttävä tyyppi, mutta kylläpä häntä kritisoi tätikin, ihan samoista syistä kuin itsekin tein. :)

    Minua haittasi eniten jankkaavuus ja tuo, minkä hyvin määrittelit jenkkilukijoiden huomioimiseksi, ei uskonnollisuus niinkään. Pyhiinvaelluksella ajateltiin paljon muutakin kuin pyhiä asioita ja ihan inhimillistä meininkiä se oli muutenkin.

    Linkitän vielä sinut omaan arviooni, tämä postauksesi oli varsin raikas! ;)

    VastaaPoista
  11. Ilse, kiitos kaunis :)

    Ja oikein mielellään saa näitä vanhojakin juttuja kommentoida. Kaikki huomioidaan, luetaan ja pyritään vielä vastaamaankin :D

    VastaaPoista
  12. Olen juuri lukemassa tätä sivulla 49 enkä osaa päättää jätänkö leikin kesken! Tähän asti olen sinnitellyt juuri siksi kun sitä niin moni on kehunut, olen ajatellut että ehkä tarina vain on alkukankea... mutta kun tökkii niin tökkii. Taitaa ainakin tällä kertaa palautua keskeneräisenä kirjastoon, kun on siunautunut niin paljon muutakin luettavaa johon sormeni syyhyävät päästä käsiksi. Kiitos tästä rehellisestä mielipiteestäsi! On jotenkin helpompaa päästää irti kun on edes joku joka ei ole varauksettoman rakastunut kirjaan. Muuten se kai pitäisi lukea ihan vaan siksi ettei jäisi vaivaamaan mitä oikein menetin :-D

    VastaaPoista
  13. Sehän tuossa keskenjättämisessä aina kaihertaa; "entä jos se olisikin ollut hyvä..." Ja toisaalta, jos kirjan jättää kesken, niin sen arvostelu on vähän vaikeampaa.
    Nopealukuinenhan tämä sinänsä on, joten jos vaan sinnikkyys riittää, niin vedä edes harppoen loppuun :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti