Helen Moster: Hylky (2011)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 250
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kun rotterdamilainen merikapteeni Willem Arnesen määrätään noutamaan saksalainen posliiniastiasto ja arvokkaat maalaukset ja kuljettamaan ne Pietariin Katariina Suurelle, hän ei ole mielissään. Talvi on tulossa, ja merimatka on pitkä ja vaativa. Willemin esikoispoika Arne lähtee isänsä seuraksi, mutta jo matkan ensimmäisellä etapilla isä ja poika joutuvat piinallisella tavalla vastakkain niin toistensa kuin menneisyytensä kanssa.


Yli 200 vuotta myöhemmin suomalainen tutkija Anton törmää sukellusmatkallaan merenpohjassa makaavaan hylkyyn. Hän alkaa selvittää haaksirikkoutuneesta laivakaunottaresta löytämänsä kahvikupin tarinaa. Tutkimusten edetessä Arnen, Katariina Suuren ja Antonin kohtalot kietoutuvat yhä lujemmin toisiinsa ja meren hiljaisuudessa lepäävään hylkyyn.

Oma arvio:
Hylky kiinnosti aihepiiriltään minua heti. Menneisyys, nykyisyys, historiantutkimista ja Katariina Suuri. Enhän voinut olla tarttumatta tähän! Kirjan ohuus tosin hiukan hämmensi. Olen niin sinnikkäästi tottunut siihen, että historiaan liittyvä romaani on aina paksuhko, mutta tämä oli vain 250 sivua.

Hylky ei ihan täysin vastannut odotuksiani - niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvässä siinä mielessä, että tämä ei ollut niin tekninen ja merenkulullinen kuin olisin odottanut. Toisaalta tässä oli juuri myös se pahakin. Merille päästiin vasta ihan lopussa ja se ei tuntunut istuvan tarinaan lopulta ollenkaan. Moster käyttää myös merenkulkusanastoa, mutta se tuntui todella päälleliimatulta - miltei snobailulta.

Vrouw Helena purjehti pohjoiskoilliseen. Keskipäivällä tuuli puhalsi lounaasta ja matka eteni hyvin. Iltapäivällä tuuli muuttui puuskittaiseksi ja ruori alkoi tempoilla. Perämies käski reivaamaan ja kiinnittämään isomärssypurjeen. Pohjoisessa oli välkähtänyt valo, jonka kapteeni määritti Utön majakaksi. Havainnon jälkeen kurssi korjattiin piiru koillisesta pohjoiseen. Vrouw Helena kynti syvällä levottomasti heittelehtien. Tuuli yltyi. (s. 229)

Olisin siis kaivannut kuitenkin merta enemmän. En ollut tajunnut, että puolet matkasta sujuu maakrapuillessa. Nykyajassa seikkaileva Antonkin sukeltaa vain kerran ja toisella kertaa vain seuraa toisten sukellusta.

Salla kyseli arviossaan tämän romaanin "pihvin" perään. Minä kyselen vähän samaa. Missä se pointti oli? Hylky lupaili, lupaili ja lupaili. Lopulta se kuitenkin vain lässähti ja pahasti. Moni kysymys lopussa jäi auki. Kuka oli se tutun oloinen mies Wrouv Helenalla? Mites Casparilla sujui? Miten Antonin kädet liittyivät siihen yhteen maalaukseen?
Avoimet loput ovat sinänsä ihan kiva idea, mutta tämä tuntui jäävän enemmän keskeneräiseksi kuin avoimeksi.

Ei tämä kuitenkaan mikään onneton tekele ollut. Mosterilla on selvästi vahvuutensa. Onnistuneimpia olivat henkilökuvaukset. Lyhyessä ajassa Moster kuvaa hyvin monta henkilöä siten, että he tuntuivat oikeasti eläviltä ja aidoilta. Arne, joka sai eniten tilaa, oli myös onnistunein. Suorastaan kiinnyin poikarukkaan ja koin äidillisiä tunteita nuorta taiteilijanalkua kohtaan.
Willem vaikutti juuri niin itsepintaiselta kuin voisi 1700-luvun merikapteenin olettavan olevan. Lydia-mummusta huokuu juuri se sama ylpeys ja omanarvontunto, mikä edesmenneestä Ulrikastakin.
Ainoastaan Anton Saksa pääsi myös vähän lässähtämään. Alun kovapintaisen oloinen seikkailija vetistelee myöhemmin taulun edessä? Anton toki ihmettelee samaa, mutta ratkaisu ei silti ole uskottava. Kuten ei Antonin ja Kaisan suhteen loppukaan.

Lisäksi Mosterin kieli on hyvää. Selkeää, vailla turhia kikkailuja ja koukeroita. Se sopi Hylkyyn hyvin ja jätti tilaa tarinalle ja lukijalle.

Kannattaa lukaista aiemmin mainitsemani Sallan arvion lisäksi myös Booksyn ja Lumiomenan hiukan positiivisemmat arviot. Parhaiten mielipide selviää, kun lukee tämän itse. Ajanhukkaa se ei kuitenkaan ole.