Zachris Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859)


Gröna kammaren i Linnais gård
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: n. 250
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Linnaisten synkkä kartano kätkee sisälleen todellisia kummituksia ja kummitustaruja, Littow-Lithau -sukujen salaisuudet ja aatelisneitojen Annan ja Ringan romanttiset haaveet viheriävarjostimisen lampun valossa. Koko 1800-luvun sadunhohteinen kartanoelämä kiehtoo tämän päivän lukijaa kuten sukupolvia ennen meitä.

Oma arvio:
Juonikuvaus jäi vähän vähemmälle tässä takakansitekstissä, joten ensin muutama sana siitä.

Linnaisten kartano on hiukan omituisesti suunniteltu sen edeltävän asukkaan omalaatuisuudesta johtuen. Tämän vuoksi nykyinen asukas, paroni Kaarle Sigismund Littow, on kutsunut Helsingistä nuoren arkkitehdin uusia piirrustuksia suunnittelemaan. Herra Lithau saapukin paikalle juuri sopivasti ja ihastuu. Mutta aatelisneidoilla, Annalla ja Ringalla, on muitakin kosijoita. Lisäksi Littowin ja Lithaun sukujen menneisyydessä näyttää olevan vääryys, jonka Viheriän kamarin kummitus aikoo korjata...

Kaikkein ihaninta tässä tarinassa oli oikeastaan sen kieli. Tarina on sijoitettu 1830-luvulle ja onkin ihan luonnollista, että vanhahtava kieli on säilynyt, kun kirjoitusajankohta ei ole siitä kovin kaukana. Se saa tämän tuntumaan niin aidolta, että melkein tuntee pitelevänsä käsissään vanhaa, tomuista kirjaa.

Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se kuin lävisti hänen sydämensä.

Minua viehätti myös se, miten tarinassa kyseenalaistettiin aateliuden merkitys. Liekö setä Topeliuksella jäänyt opettavaisen sadun tyyli päälle? Vaikka tässä ei kyllä ollut niin voimakkaasti kärjistettyä aatelinen = paha / aateliton = hyvä -asetelmaa. Uskon, että tämä on vaikuttanut tietynlaisen klassikon aseman saamiseksi. Kyseessä ei ole pelkkä tyhjänpäiväinen kummitusjuttu, vaan myös vaikuttava aikalaiskuvaus.

Noin muuten tarina oli varsin ennalta-arvattava, mutta viihdyttävä. Tapakuvaus ja kieli olivat minulle suurinta antia. Tämähän on alunperin kirjoitettu ruotsiksi (Gröna kammaren i Linnais gård) ja tästä suomennoksesta on vastannut Ilmari Jäämaa.

Romantiikkaa tässä oli hitusen ja sekin siveää siveämpää. Usein näihin tarinoihin liittyy jonkinlainen seksuaalinenkin uhka, mutta tässä sitä ei ollut. Tuskinpa se olisi tähän sopinutkaan.
Kauhun tunnetta tähän oli kyllä saatu mukavasti. Vähän värisytti, kun herra Lithau vietti yötään Viheriässä kamarissa muistellen, mitä hovimestari olikaan kertonut kamarin edellisestä asukkaasta...

Tämä on sellainen teos, jonka mielelläni ottaisin omaankin hyllyyn. Hyvä tarina, oivallinen kielinäyte ja aikalaiskuvaus antavat siihen syyt. Niiden vuoksi tämän lukee uudestaankin mielellään.

Kommentit

  1. Minä muistan katsoneeni tämän elokuvana lapsena ja se teki kyllä vaikutuksen, mutta oli ainakin lapsenmielelle hurjan pelottava! Itse asiassa muistan vieläkin sen hyytävän tunteen niin hyvin, että itse kirjaan en taitaisi uskaltaa koskeakaan :)

    VastaaPoista
  2. Se elokuva on kyllä huisa ja muistan myös lapsena hiukan pelänneeni. Mustavalkoisuus sopi siihen elokuvaan täydellisesti!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti