Nikolai Gogol: Kadonnut kirje (n. 1831)

Vetzera na hutore bliz Dikanki
Suomennos: Jukka Mallinen
Käännösvuosi: 1992
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 212 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Ukrainan kasakoiden kansanuskomuksiin pohjautuvat kauhu- ja kummitusjutut ovat ominta Gogolia, verevää, värikylläistä ja hauskaa luettavaa. Suuri venäläinen kirjailija on myös fantasian ja kauhuromantiikan taitaja. Tarinat perustuvat aiemmin vain osittain suomennettuun novellikokoelmaan Illat Dikankan maatilalla.

Oma arvio:

Kadonnut kirje -tarinakokoelma sisältää seuraavat tarinat:
Toukokuun yö eli hukuttautunut tyttö
Ivan Kupalon yö
Sorotšinin markkinat
Noiduttu paikka
Kauhea kosto
Kadonnut kirje


Huolimatta siitä, että olin hitusen pettynyt Gogolin Kuolleet sielut -romaaniin, tartuin tähän kun se kirjastossa sopivasti sattui silmiin. Sitä paitsi pidän oikein vanhanaikaisista, kansanuskomuksiin perustuvista kummitusjutuista. Parhaimmillaan ne ovat jännittäviä, koomisia ja hiukan romanttisiakin.


Kadonnut kirje -kokoelman tarinat olivat kuitenkin paikoin yllättävän vaikeatajuisia ja tylsiäkin. Ikään kuin niitä olisi venytetty liikaa. Monimutkaisuutta lisää se, että tarinoiden pääkertojana on mehiläishoitaja Puna-Panko, mutta oikeastaan hänellä on vain esipuheosuudet (jotka vasta sekavia ovatkin!). Muutoin tarinaa kertoo milloin kukakin.


Perinteisimpiä tarinoita olivat Toukokuun yö eli hukuttaunut tyttö, ja Noiduttu paikka. Hukuttautuneen tytön tarina oli oikein ihanan kauhuromanttinen. Nuori verevä neito ja tulinen kasakka, ja vanha kirous heidän rakkautensa esteenä. Ah!
Noiduttu paikka oli enemmän koomillinen, mutta siksikin hyvin viihdyttävä. Isoisän arbuusimaalla tapahtuu kummia eikä vanhaan vihtahousuun ole luottamista...


Se, etten päässyt kaikkiin tarinoihin sisälle kunnolla, voi olla kulttuurieroista johtuvaa. Jotenkin se sekalaisen kiivas rytmi, millä tarinoita kerrotaan, tuntui kovin vieraalta.
Pidän kuitenkin Gogolin yhä mielessäni. Nenä ja Päällystakkikin ovat yhä lukematta...