Bernard Cornwell: Miekkojen laulu (2007)

Sword Song
Suomennos: Ulla Lempinen
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 358 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Soturi Uhtredin seikkailut jatkuvat samoissa merkkeissä kuin aiemminkin. Ollako uskollinen tanskalaisille vai englantilaisille? Pitääkö Alfredille luvattu uskollisuusvala? Saako Uhtred viimein vallattua kotilinnansa Bebbanburgin?
Oikeastaan noin muuten tämä kirja ansaitsisi neljä pistettä, mutta hiukan alkaa jo kyllästyttää sama kaava. Tällaiset kokonaisuudet toimii parhaiten trilogioina, mutta vielä mitä; tätähän on tulossa lisää. Syksyllä ilmestyy Palava maa ja ainakaan mainoksissa ei mainita mitään päätösosasta. Ei sillä, pakkohan sekin on lukea. En kai minä voi Uhtredia noin vain jättää!

Miekkojen laulu on siis edelleen hyvin viihdyttävä. Paljon mahdottomia taisteluja, juonitteluja ja loraus romantiikkaa. Cornwell ei imelyyksistä piittaa ja muutamassa käänteessä hän onnistui hieman jopa yllättämään. Noin muutenhan tarina on niin ennalta-arvattavaa kuin viihdekirjallisuus vaan voi olla. Vaan eipä siinäkään mitään vikaa ole.

Tässä vaiheessa tarinaa huomasin, että olen alkanut kiintyä myös Uhtredin tovereihin. Etenkin hurja irlantilainen Finan ja jättiläismäinen Steapa, joka alunperin oli Uhtredin vihollinen, ovat löytäneet tiensä sydämeeni. Heille Cornwell antaakin mukavasti tilaa, ovathan he Uhtredin lähimpiä ystäviä.

Paskiaisiakin kirjassa riittää jälleen. Vaimoaan hakkaava Mercian ealdormaniksi nimitetty Æthelred saa serkkunsa Uhtredin pahoin raivostumaan. Vaimon hakkaaminen ei kai sinänsä ole mitään uutta 800-luvulla, mutta kun vaimona on kuningas Afredin tytär, Æthelflaed, on asia ihan eri. Uhtredille Æthelflaedilla on aivan erityinen merkitys...
Æthelredin nöyryyttämisen ohella pitäisi vallata Lundene (so. Lontoo), jota hallinnoi hurja norjalaiskaksikko isoine sotajoukkoineen. Tietystikin Lundenen valtaus onnistuu, mutta Cornwell yllättääkin oheistapahtumilla ja onnistuu pitämään lukijan kiinnostuksen helposti yllä.


Lopussa on tietysti loppurytinät, jossa sattuu ja tapahtuu. Ja jonka vuoksi sitä kumminkin jää taas odottamaan seuraava osaa. Helppoa, historiallista viihdettä. Erittäin hyvää sellaista. Miinuksia tosiaan vain sarjan venyttämisestä. Kokonaisuus toimisi paremmin hiukan tiiviimässä paketissa.
Vaikka toisaalta näin naislukijana sitä viihtyy oikein uljaan Uhtredin seurassa (s.161-162):

Hän puhuttteli minua herraksi, koska näki suuren herran. Hän näki sotapäällikön.Vain harvat miehet pystyivät lähtemään sotaan sillä tavoin kuin minä. Ne miehet olivat heimopäälliköitä, kreivejä, kuninkaita ja muita ylimyksiä, miehiä jotka olivat tappaneet paljon muita miehiä ja saaneet riittävästi omaisuutta panssaritakin, kypärän ja aseiden ostamiseen. Eikä minkä tahansa panssaritakin. Minun takkini oli frankkilaista tekoa ja maksoi enemmän kuin sotalaiva. Sihtric oli kiillottanut sen metallin hopeanhohtoiseksi hiekalla. Takin helma ulottui polviin, ja siihen oli ripustettu kolmekymmentäkahdeksan Thorin vasaraa. Osa niistä oli tehty luusta, osa norsunluusta tai hopeasta, mutta jokainen niistä oli riippunut taisteluissa tappamieni urheiden soturien kaulassa, ja pidin amuletteja takissani siksi että saapuessani ruumissaliin niiden entiset omistajat tuntisivat minut, tervehtisivät minua ja joisivat kanssani olutta.Panssaritakkini päällä oli mustaksi värjätty villaviitta, johon Gisela oli kirjaillut kauluksesta nilkkojen tasalle helmaan ulottuvan valkoisen salaman. Viitta saattoi olla tiellä taistelussa, mutta pidin sitä sinä päivänä, koska se sai minut näyttämään suuremmalta, vaikka olin jo muutenkin useimpia miehiä pidempi ja harteikkaampi. Kaulassani riippui Thorin vasara, ja se oli ainoa vaatimattoman näköinen kapistus ylläni.--Olin sotapäällikkö kaikessa komeudessani ja aikeissa tappaa, mutta kukaan portilla ei tiennyt sitä vielä.

The Saxon Stories -sarjan osat:
1. Viimeinen kuningaskunta
2. Kalpea ratsastaja
3. Pohjoisen valtiaat
4. Miekkojen laulu
5. Palava maa