Purple Hibiscus
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 326 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Puolikas keltaista aurinkoa oli viime vuonna yksi mahtavimmista lukukokemuksistani. Se oli aivan mielettömän hyvä kirja. Kenties juuri siksi tämän teoksen lukeminen venyi ja venyi. Oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus kuuluu lukulistaani, mutta toisaalta se pelotti. Entä jos tämä ei olekaan hyvä? Jos odotan liikoja? Jos tämä on huono, niin syökö se jälkikäteen aiemmin lukemani huipputeoksen arvoa?
En saanut kysymyksiini vastauksia. Purppuranpunainen hibiskus oli seuraajansa tavoin todella hyvä romaani. Se täytti ja hiukan ylittikin odotukseni ja lopulta luin sen vain parissa päivässä. Tarina oli niin mukaansatempaava, vaikka mikään hyvänmielen kirja tämäkään ei ole.
Tarina kertoo Kambilista ja Jajasta, siskosta ja veljestä, ja heidän elämästään hyvin uskonnollisen ja väkivaltaisen isänsä varjossa. Ja tässä kohdin Adichie näyttää kyntensä. Astetta vaatimattomampi kynäilijä olisi tehnyt isästä läpeensä pahan, ruman, hullun, sairaan ja kertakaikkiaan ohuen, yksiulotteisen hahmon.
Adichie ei moiseen sorru. Eugene-isä rakastaa lapsiaan syvästi ja kuvittelee aidosti tiukan kurituksen olevan lastensa parhaaksi. Hän on suuri hyväntekijä, joka maksaa satojen lapsien koulunkäynnin, lahjoittaa kylälleen ruokaa eikä sorru korruptioon. Ei kovin yksiselitteistä siis.
Kertojana tarinassa on Kambili, joka myös rakastaa isäänsä. Kaikesta huolimatta. Ja Adiche saa Kambilin rakkauden kuulostamaan aidolta. Lapsi voi todella olla lojaali vanhemmalleen mitä uskomattomimmissa olosuhteissa. Kambilin elämä on hyvin suojeltua ja vastapainona esiintyy hänen serkkunsa Amaka. Serkusten välistä suhdetta on mielenkiintoista seurata. Välillä suorastaan suututti, kun Amaka syytti Kambilia hienostelusta ja brassailusta. Lammasmainen Kambili ei oikein osannut sanoa takaisin. Hän ei ole tottunut väittämään vastaan.
Jaja jäi hiukan etäiseksi, vaikka hän onkin Kambilille läheinen. Sisarusten suhde on kaunis ja luja. Jajan etäisyys jäi hiukan harmittamaan, sillä hänen varassaan lepää kuitenkin tarinan isoimmat käänteet. Jajan lojaalius ja syyllisyys äitiään kohtaan saavuttaa lopulta suorastaan hirvittävät mittasuhteet.
On hämmästyttävää kuinka jouheasti raskasaiheinen romaani veti. Silti Adichien teksti ei tuntunut vähättelevältä eikä hän toisaalta sortunut mässäilyynkään. Vaikka uskonto onkin hyvin voimakas motiivi, ei romaani syyttele mitään eikä ketään.
Tarina jäi mielestäni ihan aavistuksen kuitenkin kesken. On hyvä, ettei Adichie kirjoittanut ihan kaikkea loppuun, mutta liika avoimuuskaan ei ole minun makuuni. Loppua siis olisi voinut syventää hiukan lisää. Se ja Jajan etäisyys saivat yhden pisteen putoamaan. Muuten tämä olisi ollut viiden pisteen kirja.
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 326 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Puolikas keltaista aurinkoa oli viime vuonna yksi mahtavimmista lukukokemuksistani. Se oli aivan mielettömän hyvä kirja. Kenties juuri siksi tämän teoksen lukeminen venyi ja venyi. Oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus kuuluu lukulistaani, mutta toisaalta se pelotti. Entä jos tämä ei olekaan hyvä? Jos odotan liikoja? Jos tämä on huono, niin syökö se jälkikäteen aiemmin lukemani huipputeoksen arvoa?
En saanut kysymyksiini vastauksia. Purppuranpunainen hibiskus oli seuraajansa tavoin todella hyvä romaani. Se täytti ja hiukan ylittikin odotukseni ja lopulta luin sen vain parissa päivässä. Tarina oli niin mukaansatempaava, vaikka mikään hyvänmielen kirja tämäkään ei ole.
Tarina kertoo Kambilista ja Jajasta, siskosta ja veljestä, ja heidän elämästään hyvin uskonnollisen ja väkivaltaisen isänsä varjossa. Ja tässä kohdin Adichie näyttää kyntensä. Astetta vaatimattomampi kynäilijä olisi tehnyt isästä läpeensä pahan, ruman, hullun, sairaan ja kertakaikkiaan ohuen, yksiulotteisen hahmon.
Adichie ei moiseen sorru. Eugene-isä rakastaa lapsiaan syvästi ja kuvittelee aidosti tiukan kurituksen olevan lastensa parhaaksi. Hän on suuri hyväntekijä, joka maksaa satojen lapsien koulunkäynnin, lahjoittaa kylälleen ruokaa eikä sorru korruptioon. Ei kovin yksiselitteistä siis.
Kertojana tarinassa on Kambili, joka myös rakastaa isäänsä. Kaikesta huolimatta. Ja Adiche saa Kambilin rakkauden kuulostamaan aidolta. Lapsi voi todella olla lojaali vanhemmalleen mitä uskomattomimmissa olosuhteissa. Kambilin elämä on hyvin suojeltua ja vastapainona esiintyy hänen serkkunsa Amaka. Serkusten välistä suhdetta on mielenkiintoista seurata. Välillä suorastaan suututti, kun Amaka syytti Kambilia hienostelusta ja brassailusta. Lammasmainen Kambili ei oikein osannut sanoa takaisin. Hän ei ole tottunut väittämään vastaan.
Jaja jäi hiukan etäiseksi, vaikka hän onkin Kambilille läheinen. Sisarusten suhde on kaunis ja luja. Jajan etäisyys jäi hiukan harmittamaan, sillä hänen varassaan lepää kuitenkin tarinan isoimmat käänteet. Jajan lojaalius ja syyllisyys äitiään kohtaan saavuttaa lopulta suorastaan hirvittävät mittasuhteet.
On hämmästyttävää kuinka jouheasti raskasaiheinen romaani veti. Silti Adichien teksti ei tuntunut vähättelevältä eikä hän toisaalta sortunut mässäilyynkään. Vaikka uskonto onkin hyvin voimakas motiivi, ei romaani syyttele mitään eikä ketään.
Tarina jäi mielestäni ihan aavistuksen kuitenkin kesken. On hyvä, ettei Adichie kirjoittanut ihan kaikkea loppuun, mutta liika avoimuuskaan ei ole minun makuuni. Loppua siis olisi voinut syventää hiukan lisää. Se ja Jajan etäisyys saivat yhden pisteen putoamaan. Muuten tämä olisi ollut viiden pisteen kirja.
Minä meinasin lukea tämän heti jo silloin kun ilmestyi, mutta niin kuin moni muu varmasti hyvä kirja, jää välillä muiden kirjojen jalkoihin. Nyt maanantaina vihdoin lainasin tämän kirjastosta ja aion lukea tässä kuussa.
VastaaPoistaKiitos houkuttelevasta esittelystä! Minä en ole ollut Adichien kirjoista erityisemmin kiinnostunut, mutta vähitellen olen huomannut kiinnostuksen kasvaneen, niin moni on näitä suositellut.
VastaaPoistaMinua on muuten mm. juuri tässä Hibiskuksessa vierostuttanut se, että nimi ja kansi ovat mielestäni vähän liian kauniita. Olen jotenkin ajatellut, ettei tällaisessa kirjassa ole sitä säröä ja rouheutta... mutta kyllä tuo tarina ihan säröiseltä kuulostaa, menee siis viimeistään nyt lukulistalle!
Olen niin samaa mieltä ettei ole oikeastaan lisättävää - tulinpahan vain peukuttamaan että oikeassa olet :-)
VastaaPoistaOlen niin samaa mieltä. Rankka aihe, mutta mukaansatempaava kirja. Pidin tästä jopa hiukan enemmän kuin Puolikas keltaista aurinkoa -kirjasta.
VastaaPoistaEn muista kovin tarkkaan loppua ja sitä, jäikö se jotenkin auki. Ilmeisesti itse olin tyytyväinen myös loppuun, kun ei ole erityisesti jäänyt mieleen.
Susa, jäänpä siis odottamaan postaustasi tästä :)
VastaaPoistaJenni, en minä tätä kyllä kauniiksi kirjaksi kuvaisi. Säröinen tosiaan kyllä, mutta rouheutta tästä ehkä puuttuu. Ehkä rouheus vaatisi enemmän karkeampaa kieltä? Adichie ei ole kielellä kikkailija (ainakaan suomeksi) mihinkään suuntaan.
Mutta rankka aihe tämä on eikä mitenkään "mutta he kaikki selvisivät ja elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -tyyppinen satu.
Booksy, heh :D
Anna Elina, olet tosiaan varmaan sitten ollut tyytyväinen :)
Ihana kirja! Minäkin luin tämän juuri ja juttukin on tulossa näillä näkymin torstaina. Hyviä pointteja teit, ja samoja juttujakin oltiin mietitty. :)
VastaaPoistaPuolikas keltaista aurinkoa oli minullakin yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksistani ja nyt mietin, että lukisinko Adichielta seuraavaksi tämän vaiko hiljattain ilmestyneen novellikokoelman Huominen on liian kaukana. Puolikkaan... perusteella olen aika varma, että Adichie kirjoittaa vain hyviä kirjoja. :)
VastaaPoistaJennin tapaan minäkään en ole kirjailijan kirjoista ollut kovinkaan kiinnostunut. Luin kuitenkin vähän aika sitten tämän Purppuranpunaisen ja se jätti ihan positiivisen kuvan kirjailijasta. En kuitenkaan tiedä milloin uskaltaisin Puolikkaaseen tarttua, kirja on ollut niin huikean kehunnan alla enkä oikein jaksa uskoa, että se tekee minuun vaikutuksen. Katsotaan, katsotaan...
VastaaPoistaLuin tämän kirjan helmikuussa ja pidin tästä jopa enemmän kuin Puolikas keltaista aurinkoa -kirjasta. Jotenkin se, miten yksilön kautta kuvataan yhteiskuntaa ja perheen kautta sosiaalisia rakenteita teki vaikutuksen. Kirja meni ihon alle.
VastaaPoistaJennille: ei ole missään nimessä nimensä ja kantensa kanssa samassa sarjassa! Tartu ihmeessä! En olisi valinnut minäkään kannen ja nimen perusteella, ellen olisi lukenut edellä mainittua.
Esikoiseksi tämä oli vahva kirja. Palaan tähä lähiaikoina blogissa muun kirjan viemänä minäkin...
Minä taas pidin kirjan lopusta. Pidin siitä, että mahdollisuuksia oli useita ja lukija sai mielessään valita sen, mikä lopetus oli. Pidin myös siitä, miten kirja pääsi minut yllättämään. Argh, ei tästä voi keskustella ilman, että spoilaa muilta jotakin merkityksellistä...
Puolikas keltaista aurinkoa ei ollut minun kirjani, mutta Purppuranpunainen hibiskus veti alusta asti kuin häkä! Adichie ei tosiaan sorru menemään siitä mistä aita on matalin, Eugene-isästä olisi helposti voinut tehdä vain pahan. Minusta taas oli ok, että Jaja jäi etäisemmäksi, keskittyminen Kambiliin oli minusta hyvä ratkaisu, lopustakin pidin. Rankka, upea kirja!
VastaaPoistaErityisesti juuri tuo isän rooli miellytti moniulotteisuudellaan!
Poista