Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 395
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto
Olen nolostuttavan vähän tutustunut Mika Waltarin teoksiin. Ainoastaan Sinuhe egyptiläisen olen lukenut tätä ennen joskus lukioiässä. Historiallisten romaanien ystävänähän minun pitäisi tuntea Waltarin tuotantoa huomattavasti paremmin. Jokin siinä on kuitenkin aina kaihertanut. Tiiliskiviromaaneja olen lukenut aiemminkin, joten kyse ei voi vain olla siitä.
Verenhimo -antologiassa oli Mika Waltarin Kristian Korppi -nimellä kirjoittama kauhuhenkinen novelli ja se sai minut jälleen heräämään asian suhteen. Törmäsin tähän novellikokoelmaan kirjastossa ja kohtalon oikusta Jori vielä sitten bloggasi tästä samasta novellikokoelmasta, niin päätin tarttua tuumasta toimeen.
Lukittu laatikko ja muita kertomuksia sisältää Mika Waltarin novelleja ja juttuja vuosien 1926-1952 väliltä. Aiheet vaihtelevat satu-tyyppisistä jutuista jopa esseemäisiin pohdintoihin, joissa lukijana mietin, että viittaako Waltari minä-kerronnallaan todella itseensä. Ainakin parissa hän nimeää vaimonsa ja tyttärensä Satun.
Novellikokoelma on jaettu kuuteen osaan, joita yhdistää oma teemansa. 'Pyramidiuni' sisältää hiukan pelottaviakin tarinoita kun taas 'Punainen ämpäri' on satupainotteisempi lempeä osio. 'Onnelliset vuodet' sisältävät niitä vähän esseemäisiä juttuja ja 'Pitkät portaat' otsikon alla oli puhtaampaa novellistiikkaa. 'Ihmisen vapaus' tuntui varsin sotapainotteiselta ja viimeinen osa 'Uuden aikakauden kynnyksellä' sisälsi vain yhden jutun, joka oli kyllä kaikkein pitkäpiimäisin.
Satu-aiheet miellyttivät minua eniten. Auringonlaskun saari ja Satu punaisesta ämpäristä olivat aivan ihania, vaikka ensinmainittu ei ollutkaan mikään hilpeä tarina eikä minusta edes oikein lasten juttu. Se kertoo miesjoukosta, joka päätyy aution oloiselle saarelle, jossa tapahtuu kummia. Satu punaisesta ämpäristä taas on hellyyttävä tarina miehestä, jolta on kirjoittamisen inspiraatio hukassa.
Legenda valkeasta kukasta oli myös todella kaunis tarina, vaikka en olekaan kristillisten juttujen ystävä noin muuten.
Pariisilaissolmio oli minusta kerrassaan hilpeä juttu, joka onnistui hiukan yllättämäänkin. Pankinjohtaja näkee räikeän solmion, ja hänen on vain saatava se. Solmion mukana saapuu elämään vähän muutakin... Ennen maailmanloppua oli synkkä, mutta kiehtova tarina rankasta juhlinnasta, politiikasta ja heroiinikoukussa olevasta näyttelijättärestä.
Yllätyin kuitenkin hiukan siitä, kuinka keskinkertaisia jutut pääasiassa olivat. Eivät huonoja, mutta eivät mitään mielettömän hyviäkään. Jäin pohtimaan mikä ärsyttikin paikoin ja tulin siihen tulokseen, että en pitänyt Waltarin luomasta naiskuvasta. Joka tekstissä naisiin suhtauduttiin jotenkin ylenkatseellisesti. Naiset ovat kyllä kauniita, suloisia ja ihania, mutta samalla heikkoja, yksinkertaisia ja avuttomia. Tai sitten kieroja. Olikohan Sinuhessakin näin? En itse muista tarkkaan. Vai pitäisikö Waltaria vain ymmärtää aikansa lapsena?
Haluan kuitenkin lukea lisää Waltaria jatkossakin. Ehkä hän kuitenkin on parhaimillaan romaaneissa, joissa on aikaa syventää miljöötä, taustoja ja henkilöhahmoja? Suositelkaapa suosikkianne!
Sivumäärä: 395
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto
Olen nolostuttavan vähän tutustunut Mika Waltarin teoksiin. Ainoastaan Sinuhe egyptiläisen olen lukenut tätä ennen joskus lukioiässä. Historiallisten romaanien ystävänähän minun pitäisi tuntea Waltarin tuotantoa huomattavasti paremmin. Jokin siinä on kuitenkin aina kaihertanut. Tiiliskiviromaaneja olen lukenut aiemminkin, joten kyse ei voi vain olla siitä.
Verenhimo -antologiassa oli Mika Waltarin Kristian Korppi -nimellä kirjoittama kauhuhenkinen novelli ja se sai minut jälleen heräämään asian suhteen. Törmäsin tähän novellikokoelmaan kirjastossa ja kohtalon oikusta Jori vielä sitten bloggasi tästä samasta novellikokoelmasta, niin päätin tarttua tuumasta toimeen.
Lukittu laatikko ja muita kertomuksia sisältää Mika Waltarin novelleja ja juttuja vuosien 1926-1952 väliltä. Aiheet vaihtelevat satu-tyyppisistä jutuista jopa esseemäisiin pohdintoihin, joissa lukijana mietin, että viittaako Waltari minä-kerronnallaan todella itseensä. Ainakin parissa hän nimeää vaimonsa ja tyttärensä Satun.
Novellikokoelma on jaettu kuuteen osaan, joita yhdistää oma teemansa. 'Pyramidiuni' sisältää hiukan pelottaviakin tarinoita kun taas 'Punainen ämpäri' on satupainotteisempi lempeä osio. 'Onnelliset vuodet' sisältävät niitä vähän esseemäisiä juttuja ja 'Pitkät portaat' otsikon alla oli puhtaampaa novellistiikkaa. 'Ihmisen vapaus' tuntui varsin sotapainotteiselta ja viimeinen osa 'Uuden aikakauden kynnyksellä' sisälsi vain yhden jutun, joka oli kyllä kaikkein pitkäpiimäisin.
Satu-aiheet miellyttivät minua eniten. Auringonlaskun saari ja Satu punaisesta ämpäristä olivat aivan ihania, vaikka ensinmainittu ei ollutkaan mikään hilpeä tarina eikä minusta edes oikein lasten juttu. Se kertoo miesjoukosta, joka päätyy aution oloiselle saarelle, jossa tapahtuu kummia. Satu punaisesta ämpäristä taas on hellyyttävä tarina miehestä, jolta on kirjoittamisen inspiraatio hukassa.
Legenda valkeasta kukasta oli myös todella kaunis tarina, vaikka en olekaan kristillisten juttujen ystävä noin muuten.
Pariisilaissolmio oli minusta kerrassaan hilpeä juttu, joka onnistui hiukan yllättämäänkin. Pankinjohtaja näkee räikeän solmion, ja hänen on vain saatava se. Solmion mukana saapuu elämään vähän muutakin... Ennen maailmanloppua oli synkkä, mutta kiehtova tarina rankasta juhlinnasta, politiikasta ja heroiinikoukussa olevasta näyttelijättärestä.
Yllätyin kuitenkin hiukan siitä, kuinka keskinkertaisia jutut pääasiassa olivat. Eivät huonoja, mutta eivät mitään mielettömän hyviäkään. Jäin pohtimaan mikä ärsyttikin paikoin ja tulin siihen tulokseen, että en pitänyt Waltarin luomasta naiskuvasta. Joka tekstissä naisiin suhtauduttiin jotenkin ylenkatseellisesti. Naiset ovat kyllä kauniita, suloisia ja ihania, mutta samalla heikkoja, yksinkertaisia ja avuttomia. Tai sitten kieroja. Olikohan Sinuhessakin näin? En itse muista tarkkaan. Vai pitäisikö Waltaria vain ymmärtää aikansa lapsena?
Haluan kuitenkin lukea lisää Waltaria jatkossakin. Ehkä hän kuitenkin on parhaimillaan romaaneissa, joissa on aikaa syventää miljöötä, taustoja ja henkilöhahmoja? Suositelkaapa suosikkianne!
Minä en ole edes lukenut sitä Sinuhea ;)
VastaaPoistaAikomuksena ja haaveena on kuitenkin ollut pitkään tutustua niin Waltarin kuin monen muunkin aikansa kertoja tuotantoon.
Waltarin naiskuva taitaa olla läpi tuotannon aikalailla tuollainen kuin kuvasit. Minullakin on suurin osa Waltarin historiallisista tiiliskivistä lukematta, mutta sen sijaan olen lukenut esim. Tanssi yli hautojen, Felix onnellinen ym. pienoisromaaneja.
VastaaPoistaPakko olla samaa mieltä, Waltarin naiset tapaavat olla aika yksioikoisia :-) Onneksi he niin usein ovat miehiä selvästi fiksumpia, se tasaa puntteja.
VastaaPoista(Mieletöntä synkroniaa - juuri luin Ravilon kirjassa kommentaaria Waltarin naiskuvasta ja kuuntelen autossa Waltarin romaania ja tuhisen naiskuvalle ja nyt täälläkin! Palaan aiheeseen vielä itsekin...)
Waltarin muitakin historiallisia romaaneja suosittelen, kepittävät nämä nykyiset hittihötöt 6-0.
VastaaPoistaEt ole ainoa, jota Waltarin naiskuva häiritsee. Madonna-huora-asetelmahan sen perustana on. Minua asia ei kuitenkaan ole kiusannut. Waltarin viettelijättäret ovat vähän kuin vanhan ajan Hollywoodin elokuvatähtiä, Greta Garbon ja Marlene Dietrichin tyyliin. Sellaisia kohtalokkaita kaunottaria, joiden ei ole tarkoituskaan edustaa tiskirättirealismia.
Ja kyllä minusta Waltari on niin hyvä kirjailija, että ne äärimmilleen viedyt kavalat kaunottaret ovat silti todellisia ihmisiä, vaikka heitä katsotaankin sellaisen esteettis-sovinistisen sarjarakastujamiehen silmien läpi.
Mutta myönnän, että Waltaria luen melkoisen subjektiivisesti, olen aika nuorena aloittanut hänen kirjojensa lukemiset ja hänen tyylinsä kolahtaa minuun. En suinkaan ole koko tuotantoa lukenut ja hänen tuotannossaan on laadunvaihteluja, ihan jo senkin vuoksi että tuotantonsa on niin laaja.
Pariisilaissolmio ja Ennen maailmanloppua ovat myös kokoelmassa Pienoisromaanit, kummastakin tarinasta pidän kovasti!
Morre, miten onnistuit löytämään Waltarin, jota en ole lukenut;-)
VastaaPoistaOlen ollut varhaisteinistä suuri Mika Waltarin ihailija ja luin hänen massiiviset romaaninsa jo ennen lukiota. Lukiossa äidinkielenopettajani nimesi minut Suomen tulevaksi naispuoliseksi Wlatariksi, mitä en ole pystynyt lunastamaan. Hän vähän innostui teksteistäni, mutta oli myös elämäni peruspilari ja itsetuntoni rakentaja. Ja kaikkeen, kaikkeen liittyi Waltari. Kun englannin tunnille piti tehdä esitelmä, KÄÄNSIN Turms kuolemattoman alun ja lopun esitelmäni aasinsillan aluksi ja lopuksi ja välin vuodatin rakkauttani teokseen.
Luin muuten Sinuhen uudelleen edelliskesänä...öisin. Mieheni oli työmatkalla ja olin niin irti ja aivan toinen...Nefernefernefer...
...josta tulikin mieleeni, että J.P.Pulkkinen kirjoitti erääseen naisten lehteen (taisi muuten olla edesmennyt Jade) kirjeen Neferneferneferille ja minä vastasin Herra J.P. Pulkkiselle. Löydät koko jutun blogistani. Toimituksen naiset ottivat yhteyttä ja kertoivat, että minun juttuni piristi koko toimituksen. Siis vastineeni julkaistiin.
Waltari on mielestäni maailman paras kirjailija. Minä en ole häntä tuonut blogiini, sillä mitä sanoa Jumalasta! Minä olen jäävi. Tosin olen siteerannut mielettömästi häntä kirjasta Mika Waltarin mietteitä, joka koostuu hänen suurimmista romaaneistaan. Näitä olen vienyt myös Lumikarpalo -blogiini.
Sen lisäksi olen tuonut esiin hänen runojaan kirjasta Mikan runoja ja muistiinpanoja.
Satu Koskimiehen kirjan Hurmion tyttäret arvostelussa olin mukana hurjissa juhlissa Katri Valan kanssa ja aamutunneilla suutelin Mikan kanssa.
Miksi en tuonut Unio Mysticaa blogiini, johtuu P Rajalan persoonasta. Siitä voi lukea enemmän jos haluaa postauksestani Yrjö Jylhään...Minä en siedä P Rajalan lihaisaa mahtipontisuutta
ja epäilenpä, että se, jolla saattaa olla epätoivottava suhtautuminen naisiin on joku muu kuin Waltari.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että siihen aikaan nuoret taiteilijat vyöryivät Pariisiin, jossa Waltarikin hummaili ja siellä takuulla käytiin maksullisten naisten luona etc. Ja kaikkihan me olemme aikakautemme lapsia.
Nyt on kuitenkin niin, että olen lukenut Waltarin naiskäsiytksestä ja se oli enemmänkin sitä, että hän halusi palvoa ja rakastaa kaukaa. Hänen ei pitänyt saada rakkautensa kohdetta, vaan hänen piti saada kaihota tätä. Waltarin kuulusimapaan romaaniinsa Sinuhe kirjoittama Nefernefernefer on aiheuttanut eniten polemiikkia siitä, mitä Wlatari todella ajatteli naisista.
Minä olen niin feministinen, että jos minä en hänen naiskäsityksistään hermostu, ei kannata muidenkaan sitä tehdä;-)
Mieheni muuten luki Sinuhen vasta pari vuotta sitten ja totesi ihan ilman minun vaikutustani, että 'käsittämätöntä, miten joku on voinut kirjoittaa jotain näin uskomatonta ja upeaa.'
Tämä on takuulla blogielämäni pisin kommentti, mutta Mika Waltari on sen väärti!
Susa, ei muuta kuin lykkyä pyttyyn :D
VastaaPoistaMaria ja Booksy, taitaa tosiaan olla aikansa lapsi. Vaivasihan sama naiskuvajuttu mielestäni Väinö Linnaakin, vaikka en TPA -romaania lukiessani osannutkaan siitä ärtyä.
Salla (ja vähän Leenakin), ehkä naiskuva-asia kiusasi tässä, koska pidin kokoelmaa muutenkin aika keskinkertaisena. En siis osannut hurmioitua. En tiedä sitten olinko liian nuori tajutakseeni samaa Sinuhessa vai hurmasiko Sinuhe minut niin tehokkaasti :)
Leena, olipa pitkä ja selvästi sydämestä tullut kommentti! Lämmin kiitos siis siitä.
En ole runojen ystävä noin ylimalkaan, mutta Waltarin Asfalttikukkia teki lukioikäiseen Morreen mielettömän vaikutuksen. Minusta se oli hienoin lukemani runo!
Muistan sinun jossakin tosiaan sanoneen aiemminkin tuosta Unio mysticasta ;)
Minusta Waltarin naiskuvassa oli tosiaan sitä palvovaa elementtiä, mutta minusta se myös esineellisti ja siinä tosiaan näkyi aikakautensa elementit. Tottakai. En osaa pitää (varsinkaan pelkästään tämän kokoelman perusteella) Waltaria sovinistina, vaan pikemminkin tosiaan aikansa lapsena.
Lupaan, että tässä blogissa palataan vielä Waltariin :)
Morre, unohdin mainita, kun ajatus niin usein katkeaa, että Waltarin naiskäsitystä on kyllä paljon pohdittu ja siitä jäi sanomatta: Hän pelkäsi niin kovasti pettymystä, että jos suhde olisi toteutunut, se olisikin sitten jo ollut muuta kuin mitä hän saattoi uneksia.
VastaaPoistaMuistan ikuisesti, kun eräs naistoimittaja kirjoitti, että on sääli, kun Waltaria ei tunneta runoilijana ja hän nimesi suosikkirunokseen Nuoruuden. Olen julkaissut senkin aika monta kertaa, mutta tässä vähän:
'Minä olin niin nuori ja kiihkeä,
miten saattaa kaivatakaan
se nuoruus, jolla on nälkä
ja turmelus suonissaan.
Ja punaiset lyhdyt loisti
ja viulut ja saksofonit soi,
bulevardien liekkimerta
kadun asfalttipinta joi...'
Tässä siis ensimmäinen säkeistö. Ei minusta niin huonoa, mutta toki hänen romaaninsa tekevät hänestä suurimman.
Nyt minun pitää yrittää pysyä linjoilla, sillä olen kova seuraamaan kaikkea mitä rakastamistani kirjailijoista sanotaan.
Mukavaa loppuviikkoa sinulle!
Hei, palaan tähän vanhaan postaukseesi.Komppaan Leena Lumia ja ihmettelen, miten olen voinut missata tämän (vaikka ihan noihin Leenan mittasuhteisiin palvontani ei kuitenkaan yllä). Mulle Waltari edustaa nimenomaan mahtavien historiallisten tarinoiden kirjoittajaa, vaikka pienoisromaanitkin on hyviä. Sallan blogissa oli jotain Waltarista pääsiäisen aikaan.
VastaaPoista