Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 607
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Katariina II Suuri kuuluu ehdottomasti suosikkikuninkaallisiini. Olen noin keskimäärin kiinnostunut enemmän kuolleista kuin elävistä kuninkaallisista (tästä huolimatta toivotan pitkää ikää kaikille monarkeille vailla poliittisia taustavaikuttumia) ja Katariina II on ollut suosikkini yläasteiästä lähtien.
Olikin siis selvää, että tämä olisi luettava. Lisää vauhtia sain, kun tämä teos asetettiin tämän vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi syy, miksi olen Katariina II:n fani, on myös Laila Hirvisaaren. Hän nimittäin kirjoitti sen näytelmän Katariina II:sta, joka sai minut 15-vuotiaana innostumaan aiheesta. Vasta nyt muistin/tajusin, että Lailahan senkin näytelmän takana oli!
Minä, Katariina sijoittuu Katariina II:n elämän puoleen väliin. Tämä antaa lopussa ymmärtää, että jatko-osa olisi luvassa, sillä istunnot ylikamariherra Leonin kanssa jäävät kesken, mutta niitä on aikomus jatkaa. Katariina siis kertoo elämästään luotetuimmalle ystävälleen, jonka on tarkoitus kirjata totuus ennen Katariinan kuolemaa.
Ja tässä on se syy, miksi en anna romaanille täyttä viittä pistettä. Minä-muotoinen fiktiivinen elämäkerta on todella vaativa ja siksi huomasin koko ajan raivostuttavasti epäileväni; olisiko Katariina II ihan oikeasti ajatellut noin? Jos kerrontaratkaisu olisi ollut etäännyttävämpi, on tarinasta helpompi saada uskottavampikin. Hirvisaari toki korostaa teoksen lopussa, että "Tämä kirja ei ole tutkimus eikä elämäkerta vaan romaani, jonka päähenkilö on saksalainen prinsessa josta kasvoi keisarinna" (oiva esimerkki myös pilkkuvirheistä, jota kirja on pullollaan - samoin kirjoitusvirheitä on silmiinpistävän runsaasti...).
Romaaniuden korostamisesta huolimatta minusta tämä ratkaisu oli uhkarohkea eikä täysin onnistunut. Olen itse asiassa lukenut vain yhden onnistuneen kirjan tällä ratkaisulla; Helena Sinervon Runoilijan talossa.
Katariina on melko poikkeuksellinen ajattelija, jota tietysti osin selittää mm. vilkas kirjanvaihto filosofi Voltairen kanssa ja muutenkin laaja lukeneisuus. Etenkin kirjeenvaihtoon Voltairen kanssa viitataan romaanissa paljon, mutta mitään lainauksia kirjeistä ei oteta, vaikka kirjeitä noin muuten tässä esitellään paljon. En tiedä olisiko kirjeet antaneet juuri uskottavuutta Katariinan melko liberaaleille ajatuksille (aikaansa nähden siis) mm. homoseksuaalisuuden (tässä esitetään, että Pietari III olisi ollut homo) ja uskontoepäilyjen suhteen.
Katariinasta saa melko ristiriitaisen kuvan etenkin uskonnon suhteen. Toisaalta Katariina suhtautuu uskontoon hyvin ateistisesti, mutta toisaalta taas välillä kovinkin hartaasti.
Mm. näiden seikkojen suhteen tuo minä-kerronnallinen ratkaisu on ongelmallinen. Ristiriitoja ei selitetä lainkaan.
Näitä seikkoja lukuunottamatta Minä, Katariina on upea romaani. Hirvisaari taitaa hienosti etenkin tunnelmakuvauksen ja jännityksen ylläpitämisen. Nuoren Katariinan elämä keisarinna Elisabeth I:n silmien alla on sykähdyttävää luettavaa, samoin kuin avioliittokuvaus Pietari III:n kanssa. Myös Katariinan synnytykset ja loppuhuipennus vallankaappauksineen saa suorastaan ahmimaan tätä tekstiä. Tarina kulkee reipasta tahtia eteenpäin. Ainoastaan hienoisen aavistuksen koin kyllästymistä, kun kuvattiin vanhan Katariinan elämää sinä hetkenä, kun hän sanelee tarinaansa Leonille. Mutta tästä seikasta taas Norkku Nenä kirjassa -blogissa oli päinvastaista mieltä. Norkun lisäksi myös Saran kirjat -blogissa on tästä arvio.
Vaikka tietysti kerrontaratkaisun epäonnistuminen (minun mielipiteeni) onkin iso miinus ja antaisi aihetta isompaankin rokottamiseen pisteiden osalta, nostavat nämä positiiviset seikat pistemäärää. Niin vaikuttavia ne ovat. Toivon tälle ehdottomasti jatkoa!
Entäs se Finlandia-ehdokkuus?
Paha kysymys. Tästähän on ollut puhetta, että voiko viihdekirjailija viihdekirjalla tulla Finlandia-palkituksi. Minusta tietenkin voi - eihän se nyt mikään synti saa olla, jos kirja viihdyttää! Inhottaa se snobistinen ajatus, että mitä vaikeampi kirja on, sen hienompi se muka olisi. Pah!
Toinen kysymys on se, että onko tämä nyt se Hirvisaaren Finlandia-teos, vai onko Hirvisaari nostettu ehdokkaaksi lähinnä pitkän uransa ja suuren suosionsa vuoksi? Siihen en osaa vastata, sillä en juurikaan ole Hirvisaaren tuotantoon perehtynyt. Teininä lukenut yhden tai kaksi. Tämä kyllä antoi potkua - haluan perehtyä lisää!
Tämän tyylinen elämäkerrallinen romaanihan on aiemmin voittanutkin Finlandia-palkinnon - juuri tuo Sinervon teos. Siihen verrattuna tämä kyllä vielä häviää.
Voittaja-ainesta tässä tuskin on, mutta ehdokkaana tämä on oikein tervetullut tuulahdus.
Sivumäärä: 607
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Katariina II Suuri kuuluu ehdottomasti suosikkikuninkaallisiini. Olen noin keskimäärin kiinnostunut enemmän kuolleista kuin elävistä kuninkaallisista (tästä huolimatta toivotan pitkää ikää kaikille monarkeille vailla poliittisia taustavaikuttumia) ja Katariina II on ollut suosikkini yläasteiästä lähtien.
Olikin siis selvää, että tämä olisi luettava. Lisää vauhtia sain, kun tämä teos asetettiin tämän vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi syy, miksi olen Katariina II:n fani, on myös Laila Hirvisaaren. Hän nimittäin kirjoitti sen näytelmän Katariina II:sta, joka sai minut 15-vuotiaana innostumaan aiheesta. Vasta nyt muistin/tajusin, että Lailahan senkin näytelmän takana oli!
Minä, Katariina sijoittuu Katariina II:n elämän puoleen väliin. Tämä antaa lopussa ymmärtää, että jatko-osa olisi luvassa, sillä istunnot ylikamariherra Leonin kanssa jäävät kesken, mutta niitä on aikomus jatkaa. Katariina siis kertoo elämästään luotetuimmalle ystävälleen, jonka on tarkoitus kirjata totuus ennen Katariinan kuolemaa.
Ja tässä on se syy, miksi en anna romaanille täyttä viittä pistettä. Minä-muotoinen fiktiivinen elämäkerta on todella vaativa ja siksi huomasin koko ajan raivostuttavasti epäileväni; olisiko Katariina II ihan oikeasti ajatellut noin? Jos kerrontaratkaisu olisi ollut etäännyttävämpi, on tarinasta helpompi saada uskottavampikin. Hirvisaari toki korostaa teoksen lopussa, että "Tämä kirja ei ole tutkimus eikä elämäkerta vaan romaani, jonka päähenkilö on saksalainen prinsessa josta kasvoi keisarinna" (oiva esimerkki myös pilkkuvirheistä, jota kirja on pullollaan - samoin kirjoitusvirheitä on silmiinpistävän runsaasti...).
Romaaniuden korostamisesta huolimatta minusta tämä ratkaisu oli uhkarohkea eikä täysin onnistunut. Olen itse asiassa lukenut vain yhden onnistuneen kirjan tällä ratkaisulla; Helena Sinervon Runoilijan talossa.
Katariina on melko poikkeuksellinen ajattelija, jota tietysti osin selittää mm. vilkas kirjanvaihto filosofi Voltairen kanssa ja muutenkin laaja lukeneisuus. Etenkin kirjeenvaihtoon Voltairen kanssa viitataan romaanissa paljon, mutta mitään lainauksia kirjeistä ei oteta, vaikka kirjeitä noin muuten tässä esitellään paljon. En tiedä olisiko kirjeet antaneet juuri uskottavuutta Katariinan melko liberaaleille ajatuksille (aikaansa nähden siis) mm. homoseksuaalisuuden (tässä esitetään, että Pietari III olisi ollut homo) ja uskontoepäilyjen suhteen.
Katariinasta saa melko ristiriitaisen kuvan etenkin uskonnon suhteen. Toisaalta Katariina suhtautuu uskontoon hyvin ateistisesti, mutta toisaalta taas välillä kovinkin hartaasti.
Mm. näiden seikkojen suhteen tuo minä-kerronnallinen ratkaisu on ongelmallinen. Ristiriitoja ei selitetä lainkaan.
Näitä seikkoja lukuunottamatta Minä, Katariina on upea romaani. Hirvisaari taitaa hienosti etenkin tunnelmakuvauksen ja jännityksen ylläpitämisen. Nuoren Katariinan elämä keisarinna Elisabeth I:n silmien alla on sykähdyttävää luettavaa, samoin kuin avioliittokuvaus Pietari III:n kanssa. Myös Katariinan synnytykset ja loppuhuipennus vallankaappauksineen saa suorastaan ahmimaan tätä tekstiä. Tarina kulkee reipasta tahtia eteenpäin. Ainoastaan hienoisen aavistuksen koin kyllästymistä, kun kuvattiin vanhan Katariinan elämää sinä hetkenä, kun hän sanelee tarinaansa Leonille. Mutta tästä seikasta taas Norkku Nenä kirjassa -blogissa oli päinvastaista mieltä. Norkun lisäksi myös Saran kirjat -blogissa on tästä arvio.
Vaikka tietysti kerrontaratkaisun epäonnistuminen (minun mielipiteeni) onkin iso miinus ja antaisi aihetta isompaankin rokottamiseen pisteiden osalta, nostavat nämä positiiviset seikat pistemäärää. Niin vaikuttavia ne ovat. Toivon tälle ehdottomasti jatkoa!
Entäs se Finlandia-ehdokkuus?
Paha kysymys. Tästähän on ollut puhetta, että voiko viihdekirjailija viihdekirjalla tulla Finlandia-palkituksi. Minusta tietenkin voi - eihän se nyt mikään synti saa olla, jos kirja viihdyttää! Inhottaa se snobistinen ajatus, että mitä vaikeampi kirja on, sen hienompi se muka olisi. Pah!
Toinen kysymys on se, että onko tämä nyt se Hirvisaaren Finlandia-teos, vai onko Hirvisaari nostettu ehdokkaaksi lähinnä pitkän uransa ja suuren suosionsa vuoksi? Siihen en osaa vastata, sillä en juurikaan ole Hirvisaaren tuotantoon perehtynyt. Teininä lukenut yhden tai kaksi. Tämä kyllä antoi potkua - haluan perehtyä lisää!
Tämän tyylinen elämäkerrallinen romaanihan on aiemmin voittanutkin Finlandia-palkinnon - juuri tuo Sinervon teos. Siihen verrattuna tämä kyllä vielä häviää.
Voittaja-ainesta tässä tuskin on, mutta ehdokkaana tämä on oikein tervetullut tuulahdus.
Olipas mielenkiintoista lukea tästä kirjasta sellaisen ihmisen kirjoittamana joka on perehtyneempi Katariina Suuren suhteen, oma tietämykseni on aika vähäistä... Kirja kuitenkin herätti uteliaisuuteni, ajattelin etsiä seuraavaksi hyppysiin Katariina elämäkerran, esimerkiksi nuo mainitsemasi kirjeet kiinnostaisivat kovasti.
VastaaPoistaMielenkiintoista on sekin, miten monella tapaa kirjan voi kokea. Minulle nuori Katariina jäi hiukan etäiseksi, kun taas vanhemman Katariinan keskustelut Leonin kanssa antoivat enemmän vihjeitä siitä, millainen nainen hän on kenties ollut - siksi se myös tuntui kirjan kiinnostavimmalta osalta.
Pakko tarttua noihin kirjan kirjoitusvirheisiin tai siis yleensä niihin. Katariinaahan en ole vielä ainakaan lukenut. Luen nyt Tervon Laylaa ja siinä on jo ensimmäisen 50 sivun matkalla varmaan 5 kirjoitusvirhettä, eikä mitään välimerkkeihiin liittyvää vaan ihan puhtaasti kirjainvirheitä. Jotenkin se hämmentää, varsinkin jos ison kustantamon, suositun kirjailijan kirjassa tekstissä on paljon kirjoitusvirheitä ja meinaa vähän ärsyttääkin.
VastaaPoistaMutta itse Katariinaan, niin tämä olisi kyllä mielenkiintoista lukea itsekin joskus!
Kiinnostava arvio, joka herätti minua ennakkoluuloisuudestani ainakin hieman. En ole ikinä lukenut yhtään Hirvisaaren teosta, ja olen ajatellut, etten luekaan. Mutta mutta, voisihan tuota kokeilla, vähintäänkin, jotta saa sitten jonkinmoista pohjaa ennakkoluuloilleen, jos haluaa ne edelleen säilyttää ;)
VastaaPoistaMinä en tosin jotensakaan voi sietää fiktiivisiä "elämäkertoja", jonkinlainen asennevamma niihinkin. Lähinnä ehkä siksi, että uskottavuus silmissäni kärsii kovasti siinä vaiheessa, kun kirjailija väittää voivansa kuvitella, mitä jokin oikeasti elänyt historiallinen henkilö on ajatellut. Kun eihän kukaan voi tietää, mitä joku toinen ajattelee nytkään. Siksi pidän enemmän fiktiivisistä hahmoista.
Pitäisi ehkä pyrkiä pois näistä luuloista ja olla avoimempi. Eihän romaani tosiaan ole mitään tutkimusta tai faktaa, vaan kaunokirjallisuutta. Ehkä kokeilen Katariinaa.
Luulen, että minä pidän edelleen kiinni ennakkoluuloistani Hirvisaarta kohtaan ja jätän kirjan lukematta, sillä aika ei vaan kaikkeen riitä.
VastaaPoistaOn myös toinen fiktiivinen elämäkerta, joka on voittanut Finlandian eli Hannu Mäkelän "Mestari", joka mielestäni oli erittäin onnistunut.
Itse suhtaudun välillä vähän nipottavasti fiktiivisiin elämäkertoihin, sillä niissä on riskinä juuri se, että ihmiset lukevat niitä "kuin piru raamattua". Mutta toisaalta on paljon hyviäkin fiktiivisiä elämäkertoja, kuten mainitsemasi Sinervon kirja ja tuo Mäkelän kirja. Ihailen myös Erik Wahlströmin tapaa kirjoittaa fiktiivistä elämäkertaa, vaikka en kaikista hänen ratkaisuistaan pidäkään.Hän vetää monessa kohtaa jo niin överiksi, että ihmisten on pakko tajuta, että tässä puhuu kirjailija eikä ammoin elänyt henkilö.
En ole lukenut Hirvisaarelta mitään koskaan, eikä tämä Katariinakaan kiinnostanut yhtään vaikka Finlandia-ehdokkaaksi nousikin. Sen sijaan tämä kirjoituksesi herätti mielenkiinnon - ja harmituksen, koska tulin juuri kirjastosta ja tämä olisi ollut siellä pikalainahyllyssä tarjolla.
VastaaPoistaMutta minullakin on asennevaikeuksia fiktiivisiin elämäkertaromaaneihin. Olen niin hatarapäinen, että jälkikäteen en enää osaakaan tehdä tarkkaa eroa faktan ja fiktion välillä ja alan epäillä kaikkia tietojani kyseisen henkilön vaiheista. Ongelmallista. :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPidän fiktiivisistä elämänkerroista, varsinkin jos niissä kuolee paljon ihmisiä ;), mutta Katariina on minulle vähemmän tuttu.
VastaaPoistaJossain toisessa blogissa naureskeltiin sille, että 'viihdekirja sai ehdokkuuden', ja se pistää potuttamaan. Melkein toivon, että tämä kirja voittaisi ja pelkästään siksi. On sitä ennenkin annettu palkintoja vääristä syistä.
Minä tätä Hirvisaaren ehdokkuutta ainakin olen hämmästellyt, vaikkakaan en naureskellut. Tekisi oikein hyvää koko F-palkintoinstituutiolle, jos sen voisi voittaa myös viihteellisillä ansioilla, koska suuri yleisö nyt kuitenkin enimmäkseen lukee viihtyäkseen, ei kärsiäkseen vaikeaselkoisesta kirjasta. Se sitten, onko juuri Hirvisaari oikea palkinnonsaajaksi, on jo toinen juttu. Lopetin rouvan kirjojen lukemisen jo 20 vuotta sitten, kun suivaannuin Laatokka-sarjan kammottavaan epätasaisuuteen ja selvään rahastuksen makuun: aloitusosa loistavaa historiallista rakkausviihdettä, jopa inothimoista sellaista, kakkososa hutaisemalla tehty jaaritus samasta aiheesta mutta toisesta näkökulmasta. En ole vieläkään leppynyt, mutta ymmärrän mainiosti, mihin kirjailijan vankkumaton suosio perustuu.
VastaaPoistaMinusta mysö esim. Kaari Utrio olisi voinut olla ehdolla, joskin hänenkin parhaat kirjansa ovat tainneet ilmestyä jo aiemmin.
Kiinnostava arvostelu, ja alkoi Hirvisaarikin kiinnostamaan, koskaan tätä aikaisemmin en ole yhtään teosta lukenut. En siksi, ettenkö avostaisi viihdekirjallisuutta monesti jopa sen vakavamman proosan ylitse, vaan siksi että en ajatellut aiheiden kiinnostavan. Mutta Katariina kiinnostaa, ja arviosi lisää kiinnostusta entisestään.
VastaaPoistaHm...tajusin juuri, etten ole lainkaan kiinnostunut lukemaan Hirvisaarta ehdokkuuden, vaan nimenomaan aiheen ja tämänkin positiivisen arvion vuoksi :)
Itselläni on skitsofreeninen suhtautuminen viihteeseen kirjakilpailuissa: ei viihde sinänsä ole raskauttava tekijä, vaan se, kuinka kirja on kirjoitettu. Ei viihteellisyys tarkoita, etteivätkö kieli tai henkilökuvaus voisi vetää vertojaan taiteellisemmillekin teoksille. Minulle myös Tervo on aina ollut viihdettä, ja siltikin soisin hänelle palkinnon jo ihan meritus-tittelillä, vaikka kirja ei miehen tuotannon huippu olisikaan... ;)
Olen päässyt äänikirjaa noin puoleen väliin, ja ainakin toistaiseksi tämä on ollut kiehtovaa tekstiä. Eivätkä äänikirjassa pilkkuvirheetkään haittaa. :)
VastaaPoistaKiitos arvostelusta, Morre! Tuli juuri oikeaan aikaan, kun mietin menenkö kirjaston varausjonoon, vai en. Eihän siellä kai tällä hetkellä ollutkaan kuin 99 henkeä ennen meikäläistä :))
VastaaPoistaJoo, pidän itse Hirvisaaren alkutuotannosta, mutta en enää näistä 2000-luvun kirjoista. Toistoa, toistoa. Mutta Katariina on erittäin kiinnostava henkilö ja siksi aion tämänkin lukaista. Viihdekirja saisi kerrankin voittaa Finlandian. Ähäkutti!
Hirvisaarta en ole pitkään aikaan lukenut, mutta tämä romaani on ollut mielessä lukea aiheen takia :-) Mulla oli pari vuotta takaperin sellainen Venäjän historia -kausi, joten Katariina henkilönä kiinnostaa.
VastaaPoistaTuosta minä-muodosta: se on haastava. Toisaalta ihminen on itselleen aina selviö, jolloin varsinainen selittäminen minä-kertojan taholta on usein epäuskottavan oloista... toisaalta lukijana ärsyttää, jos hahmo tuntuu ristiriitaiselta. Vaikea laji!
Pidin tästä Hirvisaaren Katariinasta ja Norkun blogissa pohdimmekin tätä nuoren ja vanhenevan Katariinan kokemista. Minusta fiktiiviset elämäkerrat ovat kiehtovia ja todellisissakin elämäkerroissa on aina se tarinallinen puoli. Eletty elämä on aina eri asia kuin kerrottu.
VastaaPoistaKomppaan myös Kirsiä, että Kaari Utrio olisi voinut myös olla yksi ehdokas ja minusta tämä on hyvä veto, että kerrankin on kansan suosikki ehdokkaana!
Norkun postauksen luettuani mietin, etten sittenkään tarttuisi tähän Hirvisaareen ollenkaan, vaikka oli ollut kovasti kiinnostunut tästä juuri aiheensa vuoksi. Nyt oikein rupesi innostamaan, ja erityisesti fiktiivisenä elämäkertana! :-) Kummalliset ovat ajatusten tiet...
VastaaPoistaNorkku, Katariina -elämäkerrat kiinnostavat kyllä täälläkin. Lisäksi hyllyssä on helkutinmoinen järkäleteos Katariinasta ja Potemkinista...
VastaaPoistaSusa, ne virheet tosiaan paikoin hyppivät silmiin. Onko muka niin kiire, ettei ehdi kunnolla oikolukea?!
Suketus, juuri tuo uskottavuus minuakin häiritsee fiktiivissä elämäkerroissa. Mutta toisaalta tietysti kaikki elämäkerrat ovat aina enemmän tai vähemmän uskottavia...
jaana, hyvä muistutus Mäkelästä!
Maija, uskon, että tässä ns. historialliset faktat ovat kohdillaan. Hirvisaari on kirjoittanut paljon ko. aikakaudesta ja Venäjän hovista. Enemmän minua jäi tosiaan epäilyttämään ne Katariinan henk.koht. ajatukset.
Anne T., mulla on oikeastaan melkein sama toivomus ;)
Kirsi H., Kaari Utrion puutetta Finlandia-ehdokkaissa olen ällistellyt pitkään. Etenkin 90-luvulla, jolloin (minusta) Utrion kirjat olivat parhaimmillaan... Mutta joo. Ymmärrän minäkin, mihin Hirvisaaren suosio perustuu :)
Vera A., lue ihmeessä! Ihan vaikka vain kokeilun vuoksi :)
Lukutoukka, no se on tosiaan ainakin äänikirjojen etu!
Minna K., ähäkuttia kannatan minäkin vaikka epäilen kyllä ettei se ehkä tämän teoksen kanssa onnistu... Kyllähän monilla niillä kirjailijoilla, jotka käyttävät samoja aineksia vuosiKYMMENIÄ, alkaa jo toistoa näkyä.
Booksy, lue ihmeessä!
Sara, olet oikeassa tuon elämäkerran uskottavuuden suhteen. Onhan se aina vähän kaksiteräinen miekka.
Paula, eikö olekin kiva, kun blogit näin hämmentävät :D
Minä aion lukea Katariinan, ja olisin lukenut sen vaikkei se ikinä olisikaan päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Olen lukenut Hirvisaarta melko paljon ja olen samaa mieltä kuin Minna Kristiina; alkupään tuotanto on paljon parempaa kuin Hirvisaaren viime aikoina kirjoittamat kirjat. Koko Lappeenranta -sarja (sarjan aloittava teos on Hirvisaaren esikoisromaani) on yksi suurimmista suosikeistani kotimaisten historiaan sijoittuvien romaanien joukossa, kun taas toisaalta uusin, Imatra -sarja, on ollut valtava pettymys. Odotankin Katariinan lukemista vähän jännittynein tunnelmin.
VastaaPoistaNoista kirjoitusvirheistä vielä sen verran, että niitä on ollut mielestäni melko paljon varsinkin näissä viime vuosien Hirvisaaren kirjoissa, erityisesti Imatra -sarjassa. Ja niiden lisäksi myös pikkuisia, huolimattomia asiavirheitä (sukulaisuussuhteet saattavat mennä jossain kappaleessa vinksalleen, henkilön syömä mansikkahillo onkin seuraavassa lauseessa omenahilloa, ym...) esiintyy häiritsevän paljon. Olen hidas lukija ja ehdin bongata tuollaisia pikkuvirheitä ja ne alkavat helposti ärsyttää. :)
Ja kaiken nillittämiseni jälkeen on kuitenkin todettava, että Hirvisaari on yksi pitkän linjan suosikkikirjailijoistani (kiitos juuri sen alkuaikojen tuotannon ja upeiden sota-aikaan sijoittuvien evakko- ja ihmiskohtalokuvausten), ja olen tosi iloinen että Minä, Katariina pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. :)