Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi (2012)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 300
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Henkinen kalliolainen innostui etukäteen tästä esikoisteoksesta tavattomasti. Kosteiden mestojen balladi vaikutti veikeältä veijaritarinalta kesäisessä Kalliossa, jossa puliukot koristavat Ikuisen vapun aukiota ja baarit ovat toinen toistaan rähjäisempiä. Mielestäni Kalliossa on jotakin ihastuttavaa taiteilijaromantiikkaa.

Tarina kertoo juopottelemiseen ja naimiseen keskittyvästä Aaron Waldenista, joka paiskii silloin tällöin teatterialalla. Mitään isoa juonta tässä ei ole ja jo se laskee rajusti kirjan arvoa. Tämä ei ole Juoppohullun päiväkirjoja kummempi, kirosanoja on ehkä vain vähemmän. Tämä tyyli on jo nähty, joten odotin että olisi keksitty jotakin uutta ja omaperäisempää. Potentiaalia Wahlstenilla kyllä olisi, sillä kerronta on sujuvaa ja svengaa kuin hirvi.

Wahlsten kirjoittaa hauskasti ja konstailemattomasti. Ensimmäiset 100 sivua se jaksaa oikeasti naurattaa ja huulilta livahtaa kikatus ihan ääneenkin. Mutta 300 sivua on liikaa. Ei ryyppäämsisestä ja naimisesta jaksa kovin pitkään lukea, vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja hyvänsä. Odotin, että tarina alkoholisoituneesta siskosta, joka joutui sairaalaan, olisi muuttunut punaiseksi langaksi. Ei. Tai on-off -panosuhde naimisissa olevan Liisan kanssa. Ei. Takakannessa luvattu "nainen, joka kuvittelee jallittavansa kosteikkojen kulkurin katiskaansa", ilmestyy kirjaan kuin pakollisena lisänä viimeisen 50 sivun aikana.
Ei näin.

Kirja huokuu autofiktiota. Ari Wahlsten on teatterialan ammattilainen, jonka ohjaama komediakin voitti Vuoden näytelmä -palkinnon vuonna 2007. Kirjan päähenkilö, Aaron Walden, on myös teatterialan ammattilainen, jonka ohjaama näytelmä voitti Vuoden näytelmä palkinnon. Arvailtavaksi vain jää, montako muuta tuttua kirjasta bongaa vaikka alussa onkin ilmoitus: "Kaikki kirjan henkilöt ovat mielikuvitusta tuottavia, eikä heillä ole tekemistä todellisuuden tajun kanssa."

Minä bongasin yhden oikean henkilön ja se oli lopullinen niitti tälle kirjalle ja jätti suorastaan paskanmaun suuhun.

Sikajurrinen äijänköriläs yritti päästä ulos taksin takaovesta, mutta ei onnistunut millään. Jalat olivat jo jalkakäytävällä, mutta perse ei kerta kaikkiaan irronnut penkistä. Mies yritti saada ytyä yritykseensä ottamalla käsillään tukea oviaukon reunoista ja ponnistamalla, mutta voimat loppuivat kesken, ja humalikko kellahti selälleen penkille. Lopulta taksikuski tuli apuun ja onnistui auttamaan miehen jaloilleen.
Silloin tunnistin tyypin. Hän oli menestyvä suomalainen kirjailija Arvo Kivipaasi. Mies oli kuuluisa huumoripitoisista romaaneistaan, joita oli myös käännetty useille kielille. Tämän varsinaisen ydinosaamisensa lisäksi hän oli tunnettu juomaputkistaan, joiden kylkiäisinä oli usein sanaharkkoja, nyrkkitappeluita, rattijuopomusta ja kaikin puolin uhmaikäistä käytöstä, mikä toki sai yli kuusikymppisen hepun näyttämään omalla tavallaan nuorekkaalta. Myös kaikelle kritiikille immuuni itserakkaus oli hänen tavaramerkkejään, mutta siihen hän ei tarvinnut avukseen kuningas alkoholia.
(s. 231)

Kyseisen kirjailijan tunnistaa kaikki, joilla on hivenkään hajua kotimaisista kirjailijoista. Koko luku 15 keskittyy lähinnä "Arvo Kivipaaden" panetteluun ja arvosteluun. Se ei kirjan kokonaisjutun kannalta ole mitenkään tärkeä luku tai Kivipaasi ei ole tärkeä henkilö. Ja oleellista ei ole se, onko tarina edes totta vai ei.
Minusta tällainen on noloa, lapsellista ja naurettavaa. Mieleen tuli, että onko tässä lähdetty jonkinlaiselle henkilökohtaiselle kostoretkelle? Vai mikä tämän idea on? Miksi "Kivipaasi" piti vetää tällä tavalla mukaan juttuun? Naurettavuutta korostaa se, että aito "Kivipaasi" on ollut sairaana ja hoitokodissa jo pitkään, joten tätä ei voi perustella edes ajankohtaisuudella.
Yksin tämä laski kirjan arvoa pisteellä ja jätti todella ikävän jälkimaun.

Kirjan kannesta pidän erityisen paljon. Tyyli sopii tarinaan oikein hyvin. Kansikuvan takana on Tuomo Parikka.
Noin muuten kiinnitin huomioni samaan kuin Jori arviossaan; kirjasinkoko on valtava ja tämän olisi hyvin saanut 200 sivuun. Grafiikasta tuli mieleen alakoulun kirjat (piirretty kansi korostaa sitä), mutta missään tapauksessa tämä ei ole alakoululaisille sopivaa tekstiä.

Wahlstenilla on siis selvästi sana hallussaan ja taito hyppysissään. Nyt vain päädyttiin vähän mahalaskuun. Kirjaa voi suositella Juoppohullun päiväkirjoista pitäneille, mutta eipä sitten paljon muille.
Tematiikaltaan tästä tulee muuten mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, joka minulla on vielä lukematta. Kyllä se lukulistalla on, mutta nyt tarvitsee vähän happea kirjallisen ryyppyreissun jälkeen.