Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (2009)

The White Queen
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 476
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Minulle on suositeltu Philippa Gregoryn romaaneja, kun olen kaivannut hyvää historiallista romaania. Ja kun luvassa oli vielä 1400-luvun Englantiin sijoittuva kuninkaallinen rakkaustarina hovijuonitteluineen keskellä Ruusujen sotaa, niin johan sormet syyhysivät! Ei voi mennä pieleen! Eihän?

Valkoinen kuningatar kertoo siis Elisabet Woodvillestä, joka rakastuu nuoreen kuninkaaseen, Edvard IV:een. Suhdetta on historiankirjoituksessakin kuvattu hyvin intohimoiseksi ja näkyy se jälkeläistenkin määrästä; heillä oli seitsemän lasta.

Tässä romaanissa Elisabet on itse tarinan kertojana ja minusta ratkaisu ei toimi. Etenkin kun yhdessä välissä Gregory antaakin kertojaäänen kuningas Edvardille, jotta pääsisi kuvailemaan hieman taisteluakin. Ratkaisu ontuu, sillä ainoana motiivina kertojaäänen vaihdokselle on tuo taistelukohtaus (miksei asiaa voinut korvata vaikka kirjeenä tai muuna selontekona, jota Elisabet olisi kuunnellut?). Muita muutoksia ei olekaan. Ratkaisu olisi sulautunut tekstiin paremmin, jos koko tarina olisi kerrottu vuoroin Elisabetin ja vuoroin Edvardin näkökulmasta.

Elisabet on kovin ristiriitainen hahmo ja täysin epäuskottava. Hän on jumalattaren sukulinjaa (kuinkas muuten...) ja tietysti aivan huikaiseva kaunotar. Hän tukeutuu aluksi paljon äitiinsä, joka on tietysti kovin viisas (se jumalallisuus katsokaas) ja peloton nainen. Elisabetista kasvaa samanlainen ja hänestä luodaan kovin itsevarma kuva. Hän itsekin tietää, että kuningatar ei ole tavisvaimo ja että Edvardin naistenmiehen maine on huisa, mutta luonnollinen kuninkaalle. Huorissakäyntihän kuuluu suorastaan asiaan!
Silti Elisabet on suorastaan raivona eräälle Edvardin rakastajattarelle ja niinpä Elisabet Shoreen liitetään jatkuvasti termi 'huora'. Se sanan viljely alkoi suorastaan tympimään. Lopulta toki Ellu osoittaa ylenkatseellista armoa Shorea kohtaan.
Mm. tämä sotii tätä jumalaisen viisaan Elisabetin henkilöhahmon rakentumista vastaan. Loppujen lopuksi tästä jää lähinnä hemmotellun kiukuttelijan kuva. Se tuskin on ollut pointtina.

Paikoin Valkoisen kuningattaren sävy oli suorastaan oppikirjamainen. Tämä on oiva opas hovijuonittelijoille! Lisäksi tässä vyörytetään jo heti kärkeen huima määrä englantilaista aatelistoa ja minusta kaikki henkilöt eivät todellakaan olleet tarpeen. Lisäksi nimistö aiheutti himskatisti päänvaivaa. Tässä taisi olla peräti viisi Elisabetia, kolme Rikhardia/Richardia, pari Annaa, kolme tai neljä Edvardia... Tämä ei tietysti sinänsä ole Gregoryn vika. Kaikki ovat oikeita historiallisia henkilöitä ja minkäs niille nimille sitten voi!

Tapahtumatahti on huisa ja mitään ei jäädä pureksimaan ja pohtimaan. Kenenkään henkilön kuva ei rakennu kovin syväksi. Ei edes Elisabetin itsensä; hänhän vain selostaa sitä, kuinka hyvä ja ylevä ja jumalallinen hänen sukunsa on, ja kuinka pahoja kaikki muut ovat. Unohtamatta tietysti taikakeinoja (joiden voimat ovat peräisin jumalatar Melusinalta), joilla ennustetaan tulevaa ja kirotaan toisia. Kaikki keinot tietysti toimivat. Kuinkas muuten, onhan Elisabet jumalattaren kaukainen jälkeläinen. (Kai olen nyt muistanut korostaa asiaa tarpeeksi? Tässä kirjassakaan tämä totuus ei pääse hetkeksikään unohtumaan.)

Ja kun kerran puhutaan romanttisen kiihkeästä rakkaustarinasta, niin minä haluan seksiä, jumaliste! Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta kun tässä suorin seksiin liittyvä ilmaus on "Vuoteeseen, vaimo" ja sen jälkeen kuvataan seuraavaa aamua, niin lähinnä tästä jää tekosiveä kuva. En kaipaa pornoa, mutta mitään romanttisen intohimoista tässä ei ole.

Näin tiivistetysti voisi sanoa, että Valkoinen kuningatar on pilattu liian nopealla etenemisellä, henkilöhahmojen ohuudella ja epäuskottavuudella, sekä epäonnistuneella kerrontaratkaisulla. Ajattelin, että tämä olisi ollut tavallaan naisellinen vastine Cornwellin Uhtred-sarjalle, joka on hyvää, viihteellistä historiaa. Siihen tämä kaiketi jollakin tavalla pyrkii, mutta auttamattomasti häviää.

Sen verran kuitenkin on annettava tunnustusta, että historialliset faktat tässä on hyvin kohdillaan. Tarina juonikuvioineen sinänsä on uskottava ja kuin sanojen vakuudeksi kirjan lopussa on kattavahko lähdeluettelo. Lisäksi lopussa on Gregoryn oma selostus siitä, mikä on faktaa (ja oletettavasti faktaa) ja mikä puhdasta fiktiota. Tällainen ilahduttaa aina!

Minun laillani Le Masque Rouge -blogin Emilie ei ollut järin ihastunut tähän. Kuitenkin esimerkiksi Norkku Nenä kirjassa -blogista on ollut tyytyväisempi Gregoryn kirjoihin.
Minä taidan osaltani jättää sarjan tähän.

PS. Saankin tällä yhden Englanti-pisteen Karoliinan Eurooppa -haasteeseen, johon osallistun tänä vuonna.