Mia Vänskä: Saattaja (2011)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 308
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kotimaista kauhua on viime vuosina (ja oikeastaan ylipäätään) julkaistu varsin vähän. Niinpä Mia Vänskän Saattaja on erittäin tervetullut kotimaisen kaunokirjallisuuden joukkoon. Vänskän kirja on muistutus siitä, että meilläkin kauhua kuitenkin kirjoitetaan.

Harmikseni en kuitenkaan pitänyt Saattajasta niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Vähän epäreilustikin tätä markkinoitu myös suomalaisena Stephen Kingin vastineena, mikä luo tietysti kaltaiselleni King-fanille hillittömät (kohtuuttomat?) odotukset.

Saattajan perusidea on hillittömän hyvä. Tarina kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka palaa kotikonnuilleen. Elämässä on sattunut kaikenlaista niin itselle kuin läheisillekin. Kotiseuduille saavuttuaan hän saa tietää, että hänellä on erityinen tehtävä. Lilja on Saattaja, jonka tehtävänä on viedä kuoleman jälkeen välitilaan jääneet eksyneet sielut perille. Idea ammentaa niin kotimaisesta (Tuonen tytti) kuin kreikkalaisestakin (Kharon, Tuonelan lautturi) mytologiasta. Erittäin onnistuneesti Vänskä rakentaa tehtävän Liljalle.

Se, mikä lukukokemustani häiritsi suunnattomasti, onkin se kaikki siihen ympärille ympätty. Vänskä ottaa Saattajaan isoja teemoja; useamman lapsen kuolema, isän kuolema, perheväkivalta, alkoholismi, vaikea suhde narsistisen miehen kanssa, äidin kuolema... Auttamatta nämä syövät tehoa toisiltaan. Lukijana jää sellainen tunne, että kaikki on niiiiiin dramaattista, niiiiiiin kauheaa ja niiiiiiiiin voimakkaita reaktioita vaativia.
Osa asetelmista oli kovin kliseisiä, joka etenkin alussa tympi ihan valtavasti. Kirja jo alkaa sillä, että Lilja saapuu kotiinsa tavallista aiemmin. Eteisessä on vieras naisten takki, yläkerrasta kuuluu patjan nitinää ja huokailua... Voitte arvata mitä tapahtuu?
Lilja kohtaa kotiseudulla vanhan ystävänsä, Kristiinan. Saunassa Lilja huomaa mustelmia Kristiinan käsivarressa ja menee suoraan asiaan "Kuinka kauan sä aiot antaa sen jatkaa?". Seuraa tuttua selittelyä rakkaudesta, "ei se koske lapseen" ym.
Liljan kotitalolla tapahtuu kuolemantapaus ja paikalle saapuu hyvännäköinen poliisi, Julius. Juliuksen ja Liljan katseet kohtaavat... Ja lopun voitte arvata. Jatkossa Juliuksen poliisi-status unohdetaan käytännössä kokonaan.
Näitä klisekimppuja jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Mukana on jopa kauhuelokuvissa usein nähty soittorasia ballerinoineen, jonka avulla Lilja pääsee tietynlaiseen transsitilaan. Oikeastaan todella moni kohtaus kirjassa oli hyvin elokuvamainen, mutta aina se ei ollut huono asia.

Ehkä näistäkin johtuen en saanut Liljasta otetta. Ensinnäkään Lilja ei tuntunut nelikymppiseltä. En osaa suoraan nimetä asiaa, mistä se johtuu. En myöskään lähde määrittelemään, miten nelikymppisen naisen pitäisi käyttäytyä. Lilja tuntui ehkä 10-15 vuotta nuoremmalta. Ehkä asiaan vaikutti kliseeasetelmat, jotka yleensä kuvataan juuri 20-30 -vuotiaiden elämässä. Treffailu söpön poliisin kanssa, mä ja sä -muotoinen puhekielisyys dialogeissa ja ylipäätään Liljan käytös ei vain ollut kokonaisuudessaan uskottavaa. Lopuksi Lilja tulee tietysti vielä raskaaksi. (Tämän ikäasian vajaa argumentointi ärsyttää itseäni erityisen paljon, mutta kyseessä on niin mutu-tuntuma, jota on vaikea selittää.)

Vahvimmillaan Vänskä on pysytellessään puhtaasti kauhun tematiikassa. Liljan kokemukset metsässä, pelottavassa kellarissa ja ns. välitilassa ovat tämän romaanin ehdottomia huippukohtauksia. Saattajan tunnelmakuvaukset ovat hyvin vahvoja ja onnistuneita. Pidin siitä, kuinka Vänskä hyödyntää etenkin kotimaista tematiikkaa metsineen ja mummonmökkeineen. Mukana oleva karhu oikeastaan kruunaa tälle suomalaisen leiman. Hienoa!

Kritiikistäni huolimatta Saattaja on hieno lisä kotimaiseen kauhuun. Toivon, että Vänskä kirjoittaa tällaista lisää. Kun esikoismainen kömpelyys on hioutunut pois, niin luvassa on taatusti todellisia helmiä!

Saattajasta on myös juttua seuraavissa blogeissa:
Järjellä ja tunteella
Kirjamielellä
Booking it some more