George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos (1999)

A Clash of Kings
Suomennos: Satu Hlinovsky
Käännösvuosi: 2005
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 778 + n. 40 sivua liitteitä
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: oma ostos

Tulen ja jään laulu on lukuprosessissani päässyt toiseen osaansa. Ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli, tulikin luettua lähes vuosi sitten. Pidän kovasti sarjoista, mutta en jaksa (enkä ehdi) kaikkia aina ahmia putkeen. Varsinkin kun tämän sarjan jokainen osa on tällainen jumalaton tiiliskivi.

Sitten varoitus; jos et ole lukenut Valtaistuinpeliä tai katsonut Game of Thrones -sarjaa telkkarista, niin lopeta tämän postauksen lukeminen tähän. En voi olla spoilaamatta edellistä osaa ja oikeastaan vähän tätäkin. Sama pätee jatkossakin!

Ehkä myös yksi syy pitkään taukoon oli se, että edellinen osahan päättyi melkoisen järkyttävästi. Ned Starkin kuolema oli todellakin jotakin, mitä en osannut odottaa. Jumankauta, George!! Tapoit päähenkilön! Sellaista ei ole tapana tehdä. Ja siinä tämän viehätys piileekin. Sitä saa lukea sydän kurkussa eteenpäin. Jos Martin pystyy tappamaan niinkin tärkeän henkilön kuin Eddard Starkin, niin kuka tahansa voi kuola jatkossakin.

Kuninkaiden koitos siis lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin Valtaistuinpeli jäi. Kuningas Robert on kuollut, Kuninkaan Koura on kuollut ja valtakunta on hajallaan. Kuninkaansatamassa istuu kuningas Joffrey, yksi perkeleen kakara, jolle olisi tehnyt mieli antaa oikein äidin kädestä!
Etelässä on peräti kaksi kuningasta; molemmat Robertin veljet. Renly Baratheon kuvittelee leikkivänsä turnajaisia ja Stannis Baratheon saa taas Arnold Schwarzeneggerinkin vaikuttamaan hyvin ilmeikkäältä ja eläväiseltä kaverilta.
Pohjoisessa taas Nedin poika, Rob Stark, on huudettu kuninkaaksi ja hän otteleekin menestyksekkäästi Lannistereja vastaan. Onhan heillä hallussaan varsinainen kultapoika, Jaime Lannister, kuningatar Cersein, sisarensa, rakastaja. Sukurutsa on myös fantasiassa minusta melko harvinainen ilmiö, mutta Martin tarjoilee sitä peräti kahdessa suvussa.
Lisäksi kuninkaaksi pyrkii vielä yksi kaveri, jota en osannut odottaa...

Nimensä mukaisesti Kuninkaiden koitos on melkomoista valtataistelua ja poliittista juonittelua. Pidän sellaisesta aivan valtavasti, mutta täytyy tunnustaa, että turnauskestävyys oli vähän kovilla. Massiivinen kirja, massiivinen henkilögalleria ja massiivinen juonirakennelma pistää lujille, mutta palkitsee myös koko rahan edestä.

Henkilöistä yhä enemmän alan kiintyä Aryaan, Joniin, Cerseihin ja etenkin Tyrioniin. Myös Sansa Stark sai tässä osassa enemmän uutta ulottuvuutta ja eräs asia jäi kutkuttamaan ihan helkkaristi. Mikä se juttu Sansan ja Hurtan välillä on? Siinä on selvästi jotakin, mutta en tiedä vielä mitä. Argh!
Tyrion, tuo Lannisterien Peikko, on kerrassaan piristävä hahmo ja tuo mieleen Belgarionin tarujen Beldinin (joka oli yksi lemppareistani). Ainakin tässä vaiheessa kumminkin Tyrionin ja Shaen suhde tuntuu vähän päälleliimatulta ja ounastelen, että siinäkin on jokin juttu taustalla. Ei Martin romantisoi huvikseen, se on varma.
Daenerys vähän jollakin tapaa hyydähti. Tässä osassa hän ei ollut parhaimmillaan, vaikka vierailu maagien talossa olikin yksi tämän kirjan lempikohtauksiani.

Kuninkaiden koitos on siis saman juonen syventämistä, sotkemista ja kieputtamista. Loppu ei ole aivan yhtä dramaattinen kuin Valtaistuinpelissä, mutta tarpeeksi järkyttävä. En osaa yhtään ennakoida tulevaa. Kuka rautavaltaistuimella lopulta istuu? Miten käy Talvivaaran? Jon Nietoksen?
Seuraava osa, Miekkamyrsky, on jaettu kahteen eri niteeseen. Tulen arvioimaan ne kuitenkin yhtenä pakettina. Koitan pitää taukoa vähän lyhyemmän ajan kuin lähes kokonaisen vuoden...

Tätä osaa on käsitelty myös Booking it some more ja Vinttikamarissa -blogeissa, joissa sarjaa on myös luettu pidemmälle.

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
A Dance With Dragons
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Kommentit

  1. Jee, lisää Tyrion-faneja! Arya ja Tyrion ovat minunkin lemppareitani. :-)

    VastaaPoista
  2. Arya ja Tyrion ovat myös minun suosikkejani. Tosin viimeisen suomennetun osan perusteella jotkut painopisteet ovat hiukan muuttuneet mielessäni, mutta ei siitä sen enempää, etten mene spoilaamaan ;-)

    VastaaPoista
  3. Täytyy palata tähän jahka kirjastosta saan kappaleen hyppysiini. Se on jo matkalla!

    VastaaPoista
  4. Aryasta, Jonista ja Tyrionista tykkään minäkin! Ja tosiaan, tässä kirjasarjassa parasta (ja pelottavinta) on se, että koko ajan saa sydän kurkussa odottaa että kuka heittää henkensä seuraavaksi... Huhhuh!

    VastaaPoista
  5. Samat suosikit kuin muilla on minullakin - vähän kyllä hyydyin sarjassa, kun tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan... Toisaalta, mikäs siinä on hyvää lukiessa. Odottelenkin kolmatta ja neljättä osaa siskolta. Hän taitaa olla vieläkin pahasti jumissa.

    VastaaPoista
  6. Samoja suosikkeja näemmä muillakin :D Ei siinä mitään, persoonallinen triohan tuo on.
    Tietysti pelottaa, että mitä jos Martin...

    VastaaPoista
  7. Minä saan olla sitten soraäänenä, sillä minusta Jon on vähän tylsä. Harmi kyllä sillä minulla kutkuttava tuntuma siitä, että jos joku näistä tyypeistä selviää hengissä viimeiseen kirjaan saakka, niin se on Nietos. Tuolla tosiaankin on monenlaista koukkua, Danin kohtalosta mulla on ainakin oma teoriani...

    VastaaPoista
  8. Sydän kurkussa saa kyllä olla. Tv-sarjaa katsoessani olen kovasti tykästynyt Shaeen, joka on siinä musta aika erilainen kuin kirjassa. Mutta kirjassa suhde tuntuu, kuten sanoit, päälleliimatulta. Siksi pelkäänkin, että Martin tekee temppunsa...

    Winterfellin kohtalo minuakin mietityttää. Samoin Sansan ja Houndin suhde!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti