J. S. Meresmaa: Mifongin perintö (2012)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 470
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olen tätä jo jonkun aikaa odotellut ja vihdoin Mifongin perintö ilmestyi! Kotimainen fantasia on aina tervetullut lisä kirjallisuuden saralla ja etenkin silloin, kun kirja sopii aikuisempaankin makuun.

Mifongin perintö on vauhdikas ja yllätyksellisiä käänteitä sisältävä tarina. Sen keskiössä ovat Dante, vaeltajatyyppinen soturimies (ei kumminkaan mikään Aragorn-kopio), ja Ardis, nuori prinsessa ja sittemmin kuningatar. Hölmömpikin tietysti arvaa, että vipinää on luvassa, mutta siihenkin matkaan mahtuu monta mutkaa.
En halua juonta juuri kustantajan esittelyä (ks. linkki) enempää avata, sillä muuten mehevät käänteet eivät tunnu yhtä meheviltä. Kirjailija onnistui kyllä pariin kertaan kiskaisemaan maton altani oikein sujuvasti!

Fantasiassa hahmot ovat erityisen tärkeitä. Ja Meresmaa onnistuu hahmoissaan varsin hyvin!
Myönnän heti alkuun, että ihastuin Danteen täysin. Minun mieleeni piirtyi hyvin tarkka kuva siitä, millainen ja minkä näköinen Dante on (minun Dantellani on muuten jostakin mystisestä syystä parta, mitä Dantella ei taida kirjan mukaan olla?!). Dante on vaeltajasankareiden tyylin mukaan vähän jurottava, lihaksikas tyyppi, joka ei ole naisille aiemmin juuri korvaansa lotkauttanut. Danten tärkein kumppani on puuma Reu (kenellä supersankarilla oli myös puuma? He-Manilla oli se tiikeri, mutta jollakin oli muistaakseni puumakin?), joka oli oikein sympaattinen lisä tarinaan.
Prinsessa Ardis on alkuunsa juuri niin ärsyttävä, kun hemmoteltujen prinsessojen pitääkin olla. Yhdessä välissä Meresmaa tekee erittäin fiksun ratkaisun hypätessään kirjan ajassa vuoden eteenpäin. Ardis ehtii kasvaa. Ei epäuskottavan paljoa, mutta juuri sen verran, että ärtymiskynnys laski.
Hahmoista ainoastaan faroni Elingmar jäi hiukan häiritsemään. Elingmar jäi toisaalta etäiseksi, mutta toisaalta hän vaikutti hitusen liian itsevarmalta ja "ylemmältä" suhteessaan Ardisiin ollakseen kuitenkin vain hovinainen / kotiopettajatar. Luulenkin, että Meresmaalla on jokin jippo hihassaan häntä varten...

Tarina kulki eteenpäin huimaa vauhtia. Paikoin vähän turhankin huimaa vauhtia minun makuuni. Etenkin tapahtumiin ja niiden taustoihin olisi saanut syventyä hiukan enemmän. Meresmaan luoma maailma vaikutti kiinnostavalta, mutta sen esittely jäi aika pintapuoliseksi. Mifonkien historia tuli kyllä selväksi juuri sopivassa määrin, mutta samaa olisi kaivannut itse maailmasta, hallitsijoista, yhteiskuntarakenteesta...
Toisaalta tämä tietysti on ehdottomasti enemmän seikkailupainotteinen fantasiakirja kuin juonittelupainotteinen, ja minä taas olen juonittelun ja polittiisten kiemuroiden ystävä enemmän. Mifongin perinnössäkin tietysti juonitellaan, mutta isompi painotus on ihan suorassa toiminnassa.
Makuasia tämäkin, sillä tiedän taas lukijoita, joita nimenomaan rasittaa fantasiassa se maailman selittäminen ja taustoittaminen, joka tekee etenkin aloitusosista usein raskaita. Mifongin perinnössä ei tätä tarvitse pelätä.

Pidän muuten aivan valtavasti 'mifonki' sanasta. Se on sopivan eksoottinen ja sillä tavalla "fantasiamainen", mutta toisaalta myös suomalaiseen suuhun sopiva eikä kieli mene solmuun.

Suurimmat puutteet näkyivät mielestäni tekstitasolla ja se laskeekin Mifongin perinnön arvosanaa. Etenkin tarinan alkuvaiheessa on aika paljon erityisesti tunteiden ja luonteenpiirteiden alleviivaamista. Rautalangasta väännetään se, että Dante ja Ardis ovat ihastuneet toisiinsa. Se selitetään, ei näytetä.
Lisäksi tekstiä vaivaa kysymystauti. Aina ajoittain tulee iso liuta kysymyksiä, joita päähenkilö pohtii mielessään. Mitä hän teki? Miksi hän teki? Miten hän olisi voinut tehdä? Olisiko kannattanut tehdä näin? Vaiko noin? Mutta mitä sitten tapahtuisi? Entä jos? Vaan entä jos sittenkin? Tällainen ratkaisu on aika kömpelöä.
Graafisella tasolla taas kursiivifontti on minusta vähän huonosti valittu. Se on kauniin koukeroinen, mutta sitä on epämiellyttävä lukea pitkiä pätkiä.

Nämä seikat eivät kuitenkaan estäneet minua valvomasta tarinan kanssa pikku tunneille saakka. Tarinan imu on aika voimakas ja sitä huomasikin lukevansa "vielä yhden luvun". Tarinan päätös ansaitsee erityiskiitokset; loppukohtaus on melko vaikuttava!

Suosittelen Mifongin perintöä etenkin seikkailuromaaneja janonneille ihmisille ikään katsomatta. Kirja on nopealukuinen, mukaansatempaava ja rentouttava. Ja sopivan romanttinenkin!
Jään odottamaan jatkoa...