Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973)

Bröderna Lejonhjärta
Suomennos: Kaarina Helakisa
Käännösvuosi:-
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 231
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Veljeni Leijonamieli on klassikko, jonka lähes kaikki aikuiset varmasti ovat lukeneet, nähneet elokuvana ja/tai muuten tietävät tarinan. Niinpä aion tässä postauksessa olla jälleen välittämättä juonipaljastuksista enkä sen kummemmin esittele juonta.

Olen lukenut tietysti tämän kirjan joskus lapsena ja nyt luin tätä omalle, 8-vuotiaalle pojalleni. Hiukan jännitti etukäteen. Onhan Veljeni Leijonamieli kuulu surullisuudestaan, vaikka kaikki tuntemani ihmiset antavat kuitenkin arvon sinänsä hienolle tarinalle. Mutta kiistanalaisuutta löytyy siitä, että onko tämä lastenkirja ylipäätään ja jos on, niin minkä ikäiselle tätä voi lukea.

Tarinan surullisuuden vuoksi en odottanut tämän lukemista niin pitkään. Lähinnä odotin, että saadaan kaikkia muita (esim. kovasti suosiossa olevat Tatu ja Patu -kirjat, Risto Räppääjät ym.) luettua ja sitä, että lapsi jaksaa seurata näin pitkää yhtenäistä ja kielellisesti nykylapselle hiukan vaativaakin tarinaa.
Eikä tällä saralla ollutkaan ongelmia – eikä muutenkaan. Poikani oli sitä mieltä että tarina oli hieno ja jännittävä, yllätyksekseni surullisuutta hän ei maininnut lainkaan.

Tarinahan alkaakin aika rajusti näin aikuisnäkökulmasta. Pieni Korppu on sairas ja odottaa kuolemaa. Veli Joonatan on kaikkien ihailema, terve ja kaunis poika. Veljekset rakastavat kovasti toisiaan, vaikka kieltämättä minua aikuisena hämmästytti näin raju veljesten eriarvoisuus. Sille on kyllä pointtinsa tarinassa, mutta pitikö sitä korostaa ihan noin paljon?
Joonatan on kertonut Nangijalasta, paikasta johon mennään kuoleman jälkeen. Sattumalta veljesten kotona syttyy tulipalo ja Joonatan kuolee Korppua pelastaessaan. Korppu selviytyy tulipalosta, mutta kuolee heti kohta myöhemmin ja näin veljekset kohtaavat Nangijalassa. Nangijalassakaan kaikki ei ole hyvin ja siitä alkaa seikkailu...

Tarinassa Korppu on kertojana. Hän vähättelee ja surkuttelee itseään aika paljon ja peilaa itseään Joonataniin. Korppu on aika uskottava hahmo ja Lindgrenin yksi taituruuden osoitus onkin se, kuinka hän saa lapsen kuulostamaan lapselta. Joonatan vanhempana on tietysti aikuisemman kuuloinen, ehkä aavistuksen pikkuvanhakin. Osasyynä voi olla tietysti sekin, että Joonatanin on täytynyt ottaa vastuuta pikkuveljestään ja kodistakin jo varhain. Aikakausiero tuonee myös oman selityksensä.

Yllätyin, kuinka vastakohtaisia Korppu ja Joonatan olivatkaan. Korppu on pieni, tumma ja hintelä. Joonatan vaalea, lihaksikas ja vahva. Korppu on arka ja pelokas, Joonatan rohkea, sankarimainen tyyppi. Heidän välillään ei kuitenkaan ollut kilpailua tai muutakaan varsinaista vastakkainasettelua. Korppu halusi olla kuin Joonatan, mutta sävy ei ollut katkera. Tällaisia esimerkkejä kaipaisi lisääkin lastenkirjallisuuteen. Tässäkään teoksessa ei puhuttu kateellisuudesta lainkaan vaikka sellainen "positiivinen kateellisuus" olikin hyvin esillä. Toisen ominaisuuksia voi haluta itselleen haluamatta niitä kuitenkaan toiselta pois!

Kirjan loppu on myös vähintään yhtä raju kuin alkukin. Tengilin ylivallan nujertamisen jälkeen muinaiset hirviöt, Katla ja Karma, tappavat toisensa. Katlan liekki on kuitenkin ehtinyt vahingoittaa Joonatania ja tämä on halvaantumassa. Joonatan kertoo Nangilimasta, paikasta johon ihmiset päätyvät kuoltuaan Nangijalassa. Mm. Matias menehtyi taistelussa Tengiliä vastaan ja Korppu ja Joonatan kaipaavatkin häntä.
Veljekset päätyvät kaksoisitsemurhaan. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja hyppää alas rotkoon. Tähän kirja myös päättyy.

Poikani ei tunnistanut Joonatanin ja Korpun itsemurhia. Hänelle tietysti koko itsemurhan käsite on vielä vieras, mutta hän ei osannut ajatella poikien kuolleen. Kysyin, mitä hänen mielestään lopussa tapahtui. Vastaukseksi sain kummastuneen ilmeen; "No menivät Nangilimaan!". Hänen mielestään lopussa ei siis tapahtunut mitään sen kummempaa.
Sen sijaan häntä kiinnosti enemmän sodassa kuolleen Tengilin ja sotilaiden kohtalo. Menivätkö nämäkin Nangilimaan? Ovatko he sielläkin tuhmia? Ajatus Tengilin sotilaista leikkimässä Nangilimassa (Joonatanin kertoman mukaan Nangilimassa aikuisetkin leikkivät paljon) ei kuulostanut poikani mielestä kovin uskottavalta. Mutta jos Tengil ja sotilaat eivät menneet Nangilimaan, niin mihin sitten? En osannut sanoa.
(Minua muuten häiritsi Nangijalan ja Nangiliman nimien samankaltaisuus ihan tavattomasti, mutta poikaani taas ei. Jänniä huomioeroja!)

Viime syksynä Morren maailmassa puhuttiin kirjojen ikäsuosituksista. Minusta poikani tapaus vahvistaa omaa näkökulmaani. Ikäsuosituksia ei tarvita, sillä lapsen mielikuvitus kaikesta rikkaudestaan huolimatta luo myös turvalliset rajat. Eihän sitä voi kuvitella mitään sellaista, jota ei tiedä olevankaan! Poikani ei osannut ajatella itsemurhaa, koska se on hänelle vieras käsite. Kuolema on käsitetasolla tuttu, mutta ymmärrys sen lopullisuudesta ei täysin ole valjennut ja sen pelkoa hän ei tunne.

Suosittelen tätä siis yhä lapsille ja aikuisillekin. Isoin työ oli näin aikuisena estää ääntä värisemättä surullisissa kohdissa. Ei ollut itku kaukana...

-Voi, Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!