Tämä postaus on mainosluonteinen ja teosta esittelevä, ei arvio!
Puolentoista vuoden urakka on takana. Sain tammikuussa 2011 puhelun, jossa minua pyydettiin Pääkaupunkiseudun sotaorpojen kirjoittajaryhmän novelliantologian toimittajaksi. Suostuin empimättä kolmesta syystä: 1. sotaorpous on minulle ollut aivan vierasta Suomen historiaan liittyen, 2. saisin arvokasta työkokemusta ja 3. kysyjänä oli anoppini, joka on minulle rakas ja kuin toinen äiti.
Puhelun jälkeen tosin tuli mietittyä, että mihinkähän pääni taas lykkäsin.
Kokemus on ollut antoisa ja hieno, jos kohta tietysti raskaskin. 13 hengen OrvoKit -kirjoittajaryhmä kokoontui kerran kuukaudessa muutamaa lomakuukautta lukuunottamatta. Tekstejä luettiin ääneen, niitä kommentoitiin ja ihasteltiin. Ryhmän keskinäinen toiminta on enemmän kannustuspohjaista, kuin varsinaista ohjausluonteista.
Kirjoittamisen ohjaaminen jäi sitten minulle. Yhteisesti esittelin eri kirjoitustyyppejä, yksityisesti sähköpostitse annoin henkilökohtaista palautetta.
Materiaalia kertyi paljon. Suurin osa jutuista oli lyhyitä, jos kohta joukkoon mahtui muutama pidempikin, lähes pienoisromaania vastaava juttu. Arvelisin, että juttuja kertyi pitkälle yli toistasataa. Niistä 32 päätyi nyt toukokuussa ilmestyneeseen Käsi kädessä -antologiaan. Mukaan mahtui niin novelleja, elämänkerrallisia kuvauksia kuin runojakin.
OrvoKit eivät ole ammattikirjoittajia enkä minäkään rohkene itseäni (vielä ainakaan) ammattitoimittajaksi tituleerata. Käsi kädessä onkin omakustanne (jota tosin ei edes tarjottu kustantamoille), jonka rahoittajana toimi Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry.
Mitkä ihmeen sotaorvot? Ja mitä ne tahtoo?
Sotaorvoilla tässä yhteydessä tarkoitetaan Suomen sodissa kaatuneiden sotilaiden ja siviilien lapsia sekä niitä, jotka ovat lapsina lähetetty Ruotsiin. Kyseessähän ei siis ole enää lapsi-ikäiset ihmiset, vaan iäkkäämpää sorttia olevat ihmiset.
Iäkkyydestä huolimatta sotaorpous koskettaa näitä ihmisiä yhä. Heidän taustallaan on hyvin erilaisia kokemuksia; osa on odottanut isää vuosikausia rintamalta, osa ei tiedä vanhempiensa kohtaloa, osan isä on vain nimi laatassa eikä hautapaikkaa lainkaan. Joidenkin äidit menivät uusiin naimisiin, joka toi siihen aikaan omat jännitteensä perhe-elämään. Helpolla eivät päässeet leskiäiditkäät, sillä yhteisön valvova silmä oli tiukka heitäkin kohtaan. Sotalesken piti osoittaa käytöksellään kunnioitusta sodassa kaatuneelle miehelleen vuosia ja vuosia. Nämä kaikki asiat heijastuivat myös lapsiin.
Nämä lapset, sotaorvot, eivät ole yhdistyneet hakeakseen tukirahoja yhteiskunnalta tai muuta sellaista. He ovat yhdistyneet saadakseen toisiltaan vertaistukea. Sotaorpous on ollut hävettäväkin asia ja siitä on vaiettu pitkään. En muista itse koulussa kuulleeni sotaorvoista koskaan, vaikka onhan se loogista ajatella että sodasta seuraa väistämättä sotaorpojakin.
Sotaorvot ovat elävä muistutus sotien seurauksesta, ja sen näen oleellisimpana asiana. Siksi toivon, että he saavat arvoisensa huomion ja heidän olemassaolonsa tunnustetaan. Se ei ole mielestäni paljoa vaadittu.
Käsi kädessä ei ole terapiakirjallisuutta. Se ei suoraan kerro siitä, mitä on sotaorpous. Mutta se on luettavissa rivien välistä. Tarinoista ja kokemuksista. Vaikka osa on faktaa ja osa fiktiota, ovat kaikki tarinat hyvin uskottavia. En tiedä itsekään, mitkä jutuista ovat tosia ja mitkä eivät! Eikä sillä ole merkitystäkään.
Haluan tässä yhteydessä kiittää OrvoKit -kirjoittajaryhmää siitä, että sain jakaa kanssanne nämä hetket ja tarinat. Pidän sitä isona luottamuksen osoituksena.
Painettu sana ei unohdu.
Käsi kädessä antologiaa voi tilata Anneli Matilaiselta 15 euron hintaan osoitteesta annelimatilainen@POISTATÄMÄgmail.com
Kurkkaa myös: Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry
Puolentoista vuoden urakka on takana. Sain tammikuussa 2011 puhelun, jossa minua pyydettiin Pääkaupunkiseudun sotaorpojen kirjoittajaryhmän novelliantologian toimittajaksi. Suostuin empimättä kolmesta syystä: 1. sotaorpous on minulle ollut aivan vierasta Suomen historiaan liittyen, 2. saisin arvokasta työkokemusta ja 3. kysyjänä oli anoppini, joka on minulle rakas ja kuin toinen äiti.
Puhelun jälkeen tosin tuli mietittyä, että mihinkähän pääni taas lykkäsin.
Kokemus on ollut antoisa ja hieno, jos kohta tietysti raskaskin. 13 hengen OrvoKit -kirjoittajaryhmä kokoontui kerran kuukaudessa muutamaa lomakuukautta lukuunottamatta. Tekstejä luettiin ääneen, niitä kommentoitiin ja ihasteltiin. Ryhmän keskinäinen toiminta on enemmän kannustuspohjaista, kuin varsinaista ohjausluonteista.
Kirjoittamisen ohjaaminen jäi sitten minulle. Yhteisesti esittelin eri kirjoitustyyppejä, yksityisesti sähköpostitse annoin henkilökohtaista palautetta.
Materiaalia kertyi paljon. Suurin osa jutuista oli lyhyitä, jos kohta joukkoon mahtui muutama pidempikin, lähes pienoisromaania vastaava juttu. Arvelisin, että juttuja kertyi pitkälle yli toistasataa. Niistä 32 päätyi nyt toukokuussa ilmestyneeseen Käsi kädessä -antologiaan. Mukaan mahtui niin novelleja, elämänkerrallisia kuvauksia kuin runojakin.
OrvoKit eivät ole ammattikirjoittajia enkä minäkään rohkene itseäni (vielä ainakaan) ammattitoimittajaksi tituleerata. Käsi kädessä onkin omakustanne (jota tosin ei edes tarjottu kustantamoille), jonka rahoittajana toimi Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry.
Mitkä ihmeen sotaorvot? Ja mitä ne tahtoo?
Sotaorvoilla tässä yhteydessä tarkoitetaan Suomen sodissa kaatuneiden sotilaiden ja siviilien lapsia sekä niitä, jotka ovat lapsina lähetetty Ruotsiin. Kyseessähän ei siis ole enää lapsi-ikäiset ihmiset, vaan iäkkäämpää sorttia olevat ihmiset.
Iäkkyydestä huolimatta sotaorpous koskettaa näitä ihmisiä yhä. Heidän taustallaan on hyvin erilaisia kokemuksia; osa on odottanut isää vuosikausia rintamalta, osa ei tiedä vanhempiensa kohtaloa, osan isä on vain nimi laatassa eikä hautapaikkaa lainkaan. Joidenkin äidit menivät uusiin naimisiin, joka toi siihen aikaan omat jännitteensä perhe-elämään. Helpolla eivät päässeet leskiäiditkäät, sillä yhteisön valvova silmä oli tiukka heitäkin kohtaan. Sotalesken piti osoittaa käytöksellään kunnioitusta sodassa kaatuneelle miehelleen vuosia ja vuosia. Nämä kaikki asiat heijastuivat myös lapsiin.
Nämä lapset, sotaorvot, eivät ole yhdistyneet hakeakseen tukirahoja yhteiskunnalta tai muuta sellaista. He ovat yhdistyneet saadakseen toisiltaan vertaistukea. Sotaorpous on ollut hävettäväkin asia ja siitä on vaiettu pitkään. En muista itse koulussa kuulleeni sotaorvoista koskaan, vaikka onhan se loogista ajatella että sodasta seuraa väistämättä sotaorpojakin.
Sotaorvot ovat elävä muistutus sotien seurauksesta, ja sen näen oleellisimpana asiana. Siksi toivon, että he saavat arvoisensa huomion ja heidän olemassaolonsa tunnustetaan. Se ei ole mielestäni paljoa vaadittu.
Käsi kädessä ei ole terapiakirjallisuutta. Se ei suoraan kerro siitä, mitä on sotaorpous. Mutta se on luettavissa rivien välistä. Tarinoista ja kokemuksista. Vaikka osa on faktaa ja osa fiktiota, ovat kaikki tarinat hyvin uskottavia. En tiedä itsekään, mitkä jutuista ovat tosia ja mitkä eivät! Eikä sillä ole merkitystäkään.
 |
| OrvoKit ja minä huhtikuun lopussa 2012 |
Haluan tässä yhteydessä kiittää OrvoKit -kirjoittajaryhmää siitä, että sain jakaa kanssanne nämä hetket ja tarinat. Pidän sitä isona luottamuksen osoituksena.
Painettu sana ei unohdu.
Käsi kädessä antologiaa voi tilata Anneli Matilaiselta 15 euron hintaan osoitteesta annelimatilainen@POISTATÄMÄgmail.com
Kurkkaa myös: Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry
Kirja kiinnostaisi kauheasti, voi olla että pistänkin tilaukseen :)
VastaaPoistaOnnea!
VastaaPoistaHei hienoa ja onnea! Varmasti hyvällä tavalla silmiin pistävä juttu CV:ssä ja antoisa kokemus kaikkinensa! Aihekin on kiinnostava.
VastaaPoistaOnnea! Tämä on ollut antoisa ja rikastava kokemus sekä sinulle että kirjoittajille. Hienoa, että OrvoKkien (?) työn tulokset on tallennettu kirjoihin ja kansiin!
VastaaPoistaProjekti kuulostaa työläältä mutta varmasti sen arvoiselta! Onnea kaikille asianosaisille! Kirjan valmistuminen on aina hieno hetki.
VastaaPoistaOnnea sinulle toimitustyöstä ja kaikille kirjoittajille myös! Hieno ja tärkeä kirja. Pitääkin vinkata siitä lähinaapurilleni, joka on sotaorpo.
VastaaPoistaOnnittelut kirjasta!
VastaaPoistaLämpimät onnittelut ja hatunnosto sekä sinulle, että kirjoittajille!
VastaaPoistaOnnea Morre, tärkeä urakka monella tapaa.
VastaaPoistaOnnea Morre sinulle ja myös kirjoittajille. Varmasti tärkeä teos monessa suhteessa sekä lukijoille että kirjoittajille.
VastaaPoistaOnnea sekä kirjoittajille että sinulle erityinen hatunnosto, koska tunnen syvää kunnioitusta toimittajia kohtaan, itse en kykene lukemaan muiden tekstejä sillä silmällä, hyvä kun omia tekstejäni pystyn hiomaan. Todellakin urakan on täytynyt vaatia paljon kaikilta osapuolilta, varmasti upea fiilis, kun työ on nyt kansissa.
VastaaPoistaYhtenä OrvoKit-ryhmän jäsenenä voin kiittää Hannaa suurenmoisesta työstä. Hän on nuorena ihmisenä osannut suhtautua vanhojen täysin erilaiseen elämänvaiheisiin erinomaisesti ja oli erittäin pidetty ohjaajana.
VastaaPoistaKiitos kaikille onnitteluista ja hatunnostoista! Ne lämmittävät mieltä :)
VastaaPoistaKiitokset Hannalle ja vetäjäryhmälle!! Panitte moottorin käyntiin ja tyylikäs kirja ilmestyi. Opastus ja neuvot tekivät eetvarttia vanhallekin. Kiitokset lähettää Ville
PoistaOli hienoa saada olla mukana kirjoittajaryhmässä. Siellä opin toisilta kirjoittajilta paljon. Kiitos Hannalle! Hannu
VastaaPoistaHienoa työtä!
VastaaPoistaOi, hienoa! Onnittelut urakan valmistumisesta koko porukalle!
VastaaPoistaOnnea sekä sinulle, Morre, että kirjoittajille! Hienoon projektiin olet osallistunut :)
VastaaPoistaOnnittelut kaikille osallistuneille, varmasti hieno kokemus! Omakustanteilla on ollut ikävä leima, mutta toivottavasti siitä ollaan vähän pääsemässä eroon. Tällaiset projektit ovat nimittäin hirveän kiinnostavia. Pienimuotoista historiankirjoitusta.
VastaaPoistaHienoa, onnea!
VastaaPoista