Tämä postaus on mainosluonteinen ja teosta esittelevä, ei arvio!
Puolentoista vuoden urakka on takana. Sain tammikuussa 2011 puhelun, jossa minua pyydettiin Pääkaupunkiseudun sotaorpojen kirjoittajaryhmän novelliantologian toimittajaksi. Suostuin empimättä kolmesta syystä: 1. sotaorpous on minulle ollut aivan vierasta Suomen historiaan liittyen, 2. saisin arvokasta työkokemusta ja 3. kysyjänä oli anoppini, joka on minulle rakas ja kuin toinen äiti.
Puhelun jälkeen tosin tuli mietittyä, että mihinkähän pääni taas lykkäsin.
Kokemus on ollut antoisa ja hieno, jos kohta tietysti raskaskin. 13 hengen OrvoKit -kirjoittajaryhmä kokoontui kerran kuukaudessa muutamaa lomakuukautta lukuunottamatta. Tekstejä luettiin ääneen, niitä kommentoitiin ja ihasteltiin. Ryhmän keskinäinen toiminta on enemmän kannustuspohjaista, kuin varsinaista ohjausluonteista.
Kirjoittamisen ohjaaminen jäi sitten minulle. Yhteisesti esittelin eri kirjoitustyyppejä, yksityisesti sähköpostitse annoin henkilökohtaista palautetta.
Materiaalia kertyi paljon. Suurin osa jutuista oli lyhyitä, jos kohta joukkoon mahtui muutama pidempikin, lähes pienoisromaania vastaava juttu. Arvelisin, että juttuja kertyi pitkälle yli toistasataa. Niistä 32 päätyi nyt toukokuussa ilmestyneeseen Käsi kädessä -antologiaan. Mukaan mahtui niin novelleja, elämänkerrallisia kuvauksia kuin runojakin.
OrvoKit eivät ole ammattikirjoittajia enkä minäkään rohkene itseäni (vielä ainakaan) ammattitoimittajaksi tituleerata. Käsi kädessä onkin omakustanne (jota tosin ei edes tarjottu kustantamoille), jonka rahoittajana toimi Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry.
Mitkä ihmeen sotaorvot? Ja mitä ne tahtoo?
Sotaorvoilla tässä yhteydessä tarkoitetaan Suomen sodissa kaatuneiden sotilaiden ja siviilien lapsia sekä niitä, jotka ovat lapsina lähetetty Ruotsiin. Kyseessähän ei siis ole enää lapsi-ikäiset ihmiset, vaan iäkkäämpää sorttia olevat ihmiset.
Iäkkyydestä huolimatta sotaorpous koskettaa näitä ihmisiä yhä. Heidän taustallaan on hyvin erilaisia kokemuksia; osa on odottanut isää vuosikausia rintamalta, osa ei tiedä vanhempiensa kohtaloa, osan isä on vain nimi laatassa eikä hautapaikkaa lainkaan. Joidenkin äidit menivät uusiin naimisiin, joka toi siihen aikaan omat jännitteensä perhe-elämään. Helpolla eivät päässeet leskiäiditkäät, sillä yhteisön valvova silmä oli tiukka heitäkin kohtaan. Sotalesken piti osoittaa käytöksellään kunnioitusta sodassa kaatuneelle miehelleen vuosia ja vuosia. Nämä kaikki asiat heijastuivat myös lapsiin.
Nämä lapset, sotaorvot, eivät ole yhdistyneet hakeakseen tukirahoja yhteiskunnalta tai muuta sellaista. He ovat yhdistyneet saadakseen toisiltaan vertaistukea. Sotaorpous on ollut hävettäväkin asia ja siitä on vaiettu pitkään. En muista itse koulussa kuulleeni sotaorvoista koskaan, vaikka onhan se loogista ajatella että sodasta seuraa väistämättä sotaorpojakin.
Sotaorvot ovat elävä muistutus sotien seurauksesta, ja sen näen oleellisimpana asiana. Siksi toivon, että he saavat arvoisensa huomion ja heidän olemassaolonsa tunnustetaan. Se ei ole mielestäni paljoa vaadittu.
Käsi kädessä ei ole terapiakirjallisuutta. Se ei suoraan kerro siitä, mitä on sotaorpous. Mutta se on luettavissa rivien välistä. Tarinoista ja kokemuksista. Vaikka osa on faktaa ja osa fiktiota, ovat kaikki tarinat hyvin uskottavia. En tiedä itsekään, mitkä jutuista ovat tosia ja mitkä eivät! Eikä sillä ole merkitystäkään.
Haluan tässä yhteydessä kiittää OrvoKit -kirjoittajaryhmää siitä, että sain jakaa kanssanne nämä hetket ja tarinat. Pidän sitä isona luottamuksen osoituksena.
Painettu sana ei unohdu.
Käsi kädessä antologiaa voi tilata Anneli Matilaiselta 15 euron hintaan osoitteesta annelimatilainen@POISTATÄMÄgmail.com
Kurkkaa myös: Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry
Puolentoista vuoden urakka on takana. Sain tammikuussa 2011 puhelun, jossa minua pyydettiin Pääkaupunkiseudun sotaorpojen kirjoittajaryhmän novelliantologian toimittajaksi. Suostuin empimättä kolmesta syystä: 1. sotaorpous on minulle ollut aivan vierasta Suomen historiaan liittyen, 2. saisin arvokasta työkokemusta ja 3. kysyjänä oli anoppini, joka on minulle rakas ja kuin toinen äiti.
Puhelun jälkeen tosin tuli mietittyä, että mihinkähän pääni taas lykkäsin.
Kokemus on ollut antoisa ja hieno, jos kohta tietysti raskaskin. 13 hengen OrvoKit -kirjoittajaryhmä kokoontui kerran kuukaudessa muutamaa lomakuukautta lukuunottamatta. Tekstejä luettiin ääneen, niitä kommentoitiin ja ihasteltiin. Ryhmän keskinäinen toiminta on enemmän kannustuspohjaista, kuin varsinaista ohjausluonteista.
Kirjoittamisen ohjaaminen jäi sitten minulle. Yhteisesti esittelin eri kirjoitustyyppejä, yksityisesti sähköpostitse annoin henkilökohtaista palautetta.
Materiaalia kertyi paljon. Suurin osa jutuista oli lyhyitä, jos kohta joukkoon mahtui muutama pidempikin, lähes pienoisromaania vastaava juttu. Arvelisin, että juttuja kertyi pitkälle yli toistasataa. Niistä 32 päätyi nyt toukokuussa ilmestyneeseen Käsi kädessä -antologiaan. Mukaan mahtui niin novelleja, elämänkerrallisia kuvauksia kuin runojakin.
OrvoKit eivät ole ammattikirjoittajia enkä minäkään rohkene itseäni (vielä ainakaan) ammattitoimittajaksi tituleerata. Käsi kädessä onkin omakustanne (jota tosin ei edes tarjottu kustantamoille), jonka rahoittajana toimi Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry.
Mitkä ihmeen sotaorvot? Ja mitä ne tahtoo?
Sotaorvoilla tässä yhteydessä tarkoitetaan Suomen sodissa kaatuneiden sotilaiden ja siviilien lapsia sekä niitä, jotka ovat lapsina lähetetty Ruotsiin. Kyseessähän ei siis ole enää lapsi-ikäiset ihmiset, vaan iäkkäämpää sorttia olevat ihmiset.
Iäkkyydestä huolimatta sotaorpous koskettaa näitä ihmisiä yhä. Heidän taustallaan on hyvin erilaisia kokemuksia; osa on odottanut isää vuosikausia rintamalta, osa ei tiedä vanhempiensa kohtaloa, osan isä on vain nimi laatassa eikä hautapaikkaa lainkaan. Joidenkin äidit menivät uusiin naimisiin, joka toi siihen aikaan omat jännitteensä perhe-elämään. Helpolla eivät päässeet leskiäiditkäät, sillä yhteisön valvova silmä oli tiukka heitäkin kohtaan. Sotalesken piti osoittaa käytöksellään kunnioitusta sodassa kaatuneelle miehelleen vuosia ja vuosia. Nämä kaikki asiat heijastuivat myös lapsiin.
Nämä lapset, sotaorvot, eivät ole yhdistyneet hakeakseen tukirahoja yhteiskunnalta tai muuta sellaista. He ovat yhdistyneet saadakseen toisiltaan vertaistukea. Sotaorpous on ollut hävettäväkin asia ja siitä on vaiettu pitkään. En muista itse koulussa kuulleeni sotaorvoista koskaan, vaikka onhan se loogista ajatella että sodasta seuraa väistämättä sotaorpojakin.
Sotaorvot ovat elävä muistutus sotien seurauksesta, ja sen näen oleellisimpana asiana. Siksi toivon, että he saavat arvoisensa huomion ja heidän olemassaolonsa tunnustetaan. Se ei ole mielestäni paljoa vaadittu.
Käsi kädessä ei ole terapiakirjallisuutta. Se ei suoraan kerro siitä, mitä on sotaorpous. Mutta se on luettavissa rivien välistä. Tarinoista ja kokemuksista. Vaikka osa on faktaa ja osa fiktiota, ovat kaikki tarinat hyvin uskottavia. En tiedä itsekään, mitkä jutuista ovat tosia ja mitkä eivät! Eikä sillä ole merkitystäkään.
 |
| OrvoKit ja minä huhtikuun lopussa 2012 |
Haluan tässä yhteydessä kiittää OrvoKit -kirjoittajaryhmää siitä, että sain jakaa kanssanne nämä hetket ja tarinat. Pidän sitä isona luottamuksen osoituksena.
Painettu sana ei unohdu.
Käsi kädessä antologiaa voi tilata Anneli Matilaiselta 15 euron hintaan osoitteesta annelimatilainen@POISTATÄMÄgmail.com
Kurkkaa myös: Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry
Kommentit
Lähetä kommentti