Mika Pekkola: Aamun kirkastus (2012)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 204
Pisteet: 1½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Nyt heti alkuunsa haluan korostamalla korostaa arvioni henkilökohtaisuutta. Aamun kirkastus on nimittäin varmasti kirja, joka jakaa mielipiteitä ja tuntoja, koska sitä voi lukea ja ymmärtää niin monella tavalla – tai olla ymmärtämättä lainkaan.

Kyseessä on Pekkolan esikoisteos ja esikoisteokseksi tämä on minusta aika kunnianhimoinen. Rehellisesti sanottuna en tiedä onko tämä kirja hyvä vai huono. Nimittäin tämä meni sen verran kovaa ja korkealta yli hilseen, että en saanut tästä oikein minkäänlaista otetta.

Kirja kertoo uskonnollisessa yhteisössä elävästä Aamusta, joka löytää seksuaalisuutensa. Kirjan nimikin on moniulotteinen ja viittaa siihen hyvin onnistuneesti. Romaanin aikana Aamu muuttuu hyvin hienovaraisesti arasta ja näkymättömästä omalla tavallaan rohkeammaksi ja kaoottisemmaksi. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Aamun saarnaaja-isä, kuoleva äiti ja paras ystävä Anna.

Kirjan kerronta ei ole järin suoraviivaista, vaan hyvin haastavaa. Tämän huomasi myös Kirjantila-blogin Jaakko. Sanoisin, että tämä on varmasti hienoa, jos tästä saa otteen. Minä en saanut, joten kokemus jäi etäiseksi. Aloin tympiintyä ja turhautua. Tarina sinänsä tuntui kiinnostavalta, mutta kun en saanut kerronnasta tolkkua! Kerronta vaikutti kuitenkin harkiltulta, huolitellulta ja kaikin puolin tietoiselta ratkaisulta.

"Tyhjään tuijottamisen valju ilo!" Aamu osoitti sanansa peilikuvalleen ja kääntyi nostaakseen vaatteensa. Vasta nyt hän huomasi ikkunat ja irstaan pilvenriekaleen, joka mittaili hänen alastonta ruumistaan keskimmäisen ikkunan ylimpien ruutujen lävitse. Hän syöksyi kyykkyyn kuvotuksen ja itkun pakottamana ja veti lattialta satunnaisia vaatekappaleita suojakseen. Repeytyvä pilvi tuijotti häntä häpeilemättömästi kuin orjanomistaja. Miksi rakennettiin seiniä, miksi suljettiin verhoja, jos kaikki oli kuitenkin läpinäkyvää? Tilintekoa oli mahdotonta viivyttää loputtomiin. (s. 10-11)

Näihin kielikuviin ja tilanteisiin en kyennyt lainkaan samaistumaan. Vaikka kuinka olisi ahdasmielisessä uskonnollisessa yhteisössä elävä tyttö, niin en osaa ajatella, että jo pilvet koettaisiin irstaasti katseleviksi tahoiksi. Omenankukat nauravat, sängyt irvistelevät, omenat laskevat leikkiä... Aamun kirkastus ei ole maagista realismia edustava teos, mutta en silti käsitä näitä kielikuvia ainakaan tämän romaanin yhteydessä.
Kustantajan sivuilla mainittua kauhuromanttista sävyä en myöskään tavoittanut lainkaan.

Romaanin tunnelma on hyvin pysähtynyt, mutta silti samalla sekava ja uhkaavakin. Se kuvaa minusta onnistuneesti Aamun mielenmaisemaa. Tunnelmatasolla koin siis saavuttavani sen, mitä Pekkola ajaakin takaa. Siksi on niin harmillista, että kaikki muu meni niin ohitseni.

Rohkenen arvailla, että ne, joihin tämä tyyli putoaa, saavat Aamun kirkastuksesta hienon lukukokemuksen. Itse en kuulunut kohdeyleisöön, vaikka niin luulin, ja siten koko lukukokemus jäi vajaaksi. Kyseessä on myös henkilökohtainen mieltymysmielipide; en pidä tämän tyyppisestä kerronnasta lainkaan. Suosittelen tätä erityisesti niille, jotka kaipaavat haastavaa lukemista.