Pyhä lukeminen, pyhä kirjailija ja pyhä taiteellisuus

Innostuin näemmä nyt taas toisen kerran lyhyen ajan sisään turisemaan niitä näitä. Kesken on pari kirjaa ja kouluhommatkin rassaavat ja koukutin itseni taas Skyrimiin, niin että täytyy sitten turista muuta kun kirja-arvioita ei ole tarjolla.

Lukemista ja siihen käytettävää aikaa onkin pohdittu kirjablogeissa aina ajoittain ja mikäpä siinä, pohditaan vaan.

Kirjablogeissa on esiintynyt haaste, jossa luetaan 24 tuntia vuorokaudessa. Ainakin Kirjantila -blogissa oli juttu siitä ja ulkomaisissa vielä enemmän. Kävin aiheesta itseni kanssa vuoropuhelua:

-Hei! Vähänkö olisi jännä!

-No höpöhöpö. Ihme suorittamista.

-No joo... Haluan nauttia lukemisestani.

-Niin justiinsa. Kirja kuuluu lukea nautiskellen eikä tuollai kello kädessä suorittaen.

-Mutta eikö suorituksestakin voi nauttia?

-Joo, mutta ei lukusuorituksen.

-Miksei?

- (syvä hiljaisuus)

-Niin?

-Emmä tiedä.

Sillä aikaa kun minä koukutin itseni Skyrim-roolipeliin, aloitti mieheni uudestaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan lukemisen. Tai ahmimisen, miten sen nyt haluaa ilmaista. Minä podin vähän Pleikkarin ääressä huonoa omaatuntoa; vaimo se vaan pelaa ja hylkää ukkoparan... Ilmaisin huoleni ääneenkin ja mies käski lakata murehtimasta, koska hän viettää laatuaikaa yhden suosikkikirjasarjansa parissa.

Jos lyhyessä ajassa lukee monta kirjaa, niin onko se aina suorittamista? Ja jos on, niin miksi sitä pitäisi nolostella?

Jotenkin kirjallisuus tuntuu tässä suhteessa olevan tietynlainen pyhä lehmä. Se nauttii tietynlaista boheemisen taiteen leimaa ja hellii mielikuvaa köyhästä kirjailijasta, joka ei missään nimessä saa edes ajatella salaa yksin pimeässä huoneessa kaupallisuutta.

Kuulin erään pöyristyneen kommentin myös kirjatrailereista, jotka ovat nostaneet suosiotaan. "Ei kirjasta mitään traileria voi tehdä! Kirja on KIRJA, ei elokuva!" Miksei kirjasta saa tehdä traileria? No siksi tietysti, kun sen ideana on saada ihmiset ostamaan lukemaan kirja. Jos kirjailija tienaa liikaa, niin väistämättä sen täytyy nousta hänelle hattuun ja jatkossa hän on kadottanut taiteellisen palonsa. Erään naistenlehden mukaan Sofi Oksasenkaan ei tarvitse enää kaupassa valita halvinta! Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun taitelijakuva murtui täysin...

Samasta syystä ei ole soveliasta, jos kirjailija esiintyy usein julkisuudessa. Hah! Koittaa vaan saada kirjojaan myydyksi. Pahapahapaha... Kyllä tosi kirjailija saa myytyä kirjansa ilman naistenlehtien palstoilla keikkumistakin. Ajatelkaapa vaikka Ilkka Remestä!

Kirjan lukemisessa pitää säilyttää myös tietty kohtuus. Viihdekirjallisuutta, eli roskaa, saa kyllä kuluttaa, mutta vähänkin korkeakirjallisempaa kirjaa tulee lukea kunnioittavasti nautiskellen. Jos luet liikaa ja liian nopeasti, niin 

a) mahdollisesti lintsaat etkä lue kaikkea ja liioittelet tehdäksesi vaikutuksen, 

b) sinulla ei ole elämää, 

c) et ymmärrä ja/tai sisäistä lukemaasi ja/tai 

d) luet roskaa viihdekirjallisuutta

Kirjallisuudessa, kuten monessa muussakin taiteenlajissa, nähdään yhä tietynlaista pyhyyttä. Sitä ei saa suorittaa (tekemällä tai kuluttamalla), sillä ei saa tienata eikä sitä saa uhrata kaupallisuuden alttarille.

Teknisesti ottaen kirjan lukeminen on suoritus. Teki sen nopeasti tai hitaasti. Kysymys kuuluukin, että mitä pahaa siinä on? Toiset nyt vain lukevat nopeammin kuin toiset. Toiset kuluttavat enemmän aikaa lukemiseen kuin toiset. Toiset kuluttavat vastaavia aikamääriä vaikkapa urheiluun. Sekin on suorittamista. On kovin ihailtavaa, kun on suorittanut maratonin (mitä nopeammassa ajassa, sen parempi!). Mutta jos minä sanon suorittaneeni Anna Kareninan, niin minulle kohotellaan kulmia merkittävään sävyyn. Suoritit?

Meitä paljon lukevia ihmisiä on olemassa ihan oikeasti. Ja useimmat meistä vieläpä nauttivat siitä lukemisesta kovasta tahdista huolimatta. Lukeminen on taito, joka kehittyy vielä peruskoulun ensimmäisen luokan jälkeenkin. Lukunopeus voi kasvaa ja lukutekniikka kehittyä.

Ehkä vielä jossakin vaiheessa suoritan sen 24 reading -haasteen. Ihan kiusallanikin.