Johanna Holmström: Camera Obscura (2009 / 2011)

Camera Obscura
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantamo: Teos & Söderström
Sivumäärä: 347
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Camera Osbcura valikoitui lukemistooni gradukirjallisuuden tiimoilta. Kyseessä on novellikokoelma, jonka tarinat kytkeytyvät hienoisesti yhteen. Kokoelma sisältää seuraavat novellit:
Opiskelija
Suden vuosi
Nukentekijän lapset
Camera Obscura
Sinivuokkokunnas
Sapfon fragmentit
Laajakulma, Ida # 2

Tätä on kehuttu jonkin verran, mutta näin äkkiseltään en löytänyt kuin Lumiomenan bloggauksen tästä. Olenkin hänen kanssaan monesta asiasta samaa mieltä (ja joistakin eri mieltä), aavistuksen kriittisemmällä otteella tosin.

Camera Obscura lähtee vahvasti liikkeelle itsemurha-teemalla. Radikaali Ida keksii ratkaisun länsimaisen ihmisen kulutusongelmaan ja päätyy itsemurhaan. Tähän Idan kuolemaan liittyvätkin sitten kokoelman kaikki muut novellit. Camera Obscura onkin rajatapaus; novellikokoelma vai romaani? Minusta novellin pitäisi toimia myös itsenäisenä tekstinä mutta lukuunottamatta tätä ensimmäistä, Opiskelija -novellia, ne eivät mielestäni toimi. Idan kuolemaan viitataan jatkossakin sen verran vahvasti, että kokonaisuuden palanen jäisi lukijalta puuttumaan ilman kokoelman tuomaa kontekstia.

Minun makuuni Camera Obscura -kokoelma alkoi hyvin, mutta loppua kohti mentiin alaspäin. Suosikikseni nousi 'Suden vuosi', jossa Idan ystävät Anna ja Sebbe lähtevät asumaan mökkiin korpimetsään. Mukaan lähtevät myös tuttavat Lotta ja Markus. Soppaa hämmentää omituinen Äijä, mökin varsinainen omistaja. Lisäksi ympärillä pyörii susia, mutta nainen on naiselle pahempi susi, kuten Annan ja Lotan välit todistavat.
'Suden vuosi' on tunnelmaltaan ja kuvauksiltaan hyvin onnistunut. Holmström rakentaa Annan romahdusta hiljalleen, ja Sebben ja Annan suhteen kuvaus on erittäin realistista ja hyvää. Siinä ei ole siirappia, mutta ei mätetä turpaankaan. Joskus tuntuu, että kaunokirjallisuudessa se on joko tai.

Novellissa 'Nukentekijän lapset' alkoi runsas ja yksityiskohtiin tukeutuva kuvaus ärsyttää. Ärsytys pysyi viimeiselle sivulle saakka. Yksityiskohtaisuudella on aikansa ja paikkansa, mutta tässä ne vain venyttivät tarinaa turhaan ja runsaudellaan tukahdutti kokonaisuutta. Ihan joka ihohuokosta, hikikarpaloa ja silmien värivivahduksia ei tarvitsisi kuvata.

Mutta verstaassa minä istuin ja tarkkailin hikipisaroita isäni nenällä, ja sinä iltana oli jotakin erityistä siinä pisarassa, joka veti minua puoleensa. Minä näin miten se muodostui kevyestä kerroksesta kehonkosteutta ja höyryävää hengitystä, näin miten se tihkui kapean, kyömyn nenän huokosista ja kasvoi. Minä tutkin sitä, kun se kupli pintaan ja liittoutui yhteen muutaman muun, pienemmän pisaran kanssa ja kasvoi sitten niin suureksi, että se alkoi tutista, vapista, hyllyä tukahdutetusta kiihkosta ennen lähestyvää matkaa alas nenänluuta pitkin.
(s. 125)

...ja plaa plaa plaa...

'Sinivuokkokunnas' antoi hetkeksi toivoa, koska siinä oli toimintaa sen verran, ettei kuvailuun maltettu keskittyä, mutta 'Sapfon fragmentit' -novellissa Holmström otti vahingon takaisin. Oikeastaan kaksi viimeistä novellia menivät minulta vähän yli hilseenkin ehkä siksi, etten enää vain jaksanut keskittyä.

Johanna Holmströmin kielenkäyttö ja tunnelmakuvaus nostaa kuitenkin Camera Obscuran kokonaisuudessaan hiukan keskitasoa korkeammalle. Pidin siitä, kuinka tarinat kytkeytyivät toisiinsa ja joskus saattoi kestää kauankin, ennen kuin yhteys paljastui. Yhteys ei jättänyt hakemalla haetun vaikutelmaa, vaan uskon, että tämä on etukäteen mietitty ja suunniteltu kokonaisuus. Lopputulos on siinä mielessä eheä ja onnistunut.
Luonto- ja aktivisti-tematiikat tuovat mieleen Johanna Sinisalon, mutta Holmström ei ole niin poleeminen kuin hän.

Camera Obscura sopii niille, jotka haluavat lukea laadukkaita ja hiukan mystisiä novelleja. Näissä tarinoissa on mukavan synkkä sävy.