Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta (2012)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 272
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Laulu Punaisesta huoneesta kiinnosti aivan tavattomasti. Ensinnäkin siksi, että kirjoittajana oli Raili Mikkanen, jonka teksteihin ihastuin Suomen lasten linnakirjassa. Toisekseen siksi, että aihe oli todella kiinnostava. Tarina suomalaisesta ja kiinalaisesta, jotka rakastuvat toisiinsa 1900-luvun alun Suomessa. Eipä tule mieleen toista samaa aihetta käsittelevää romaania!

Niin. Kirja oli kuitenkin melkoinen pettymys, kuten pistemäärästä voi huomata. Mikä ihme tässä meni pieleen?
Varoitus! Aion tehdä häpeämättömästi juonipaljastuksia, jotta pystyn perustelemaan mielipiteeni paremmin.

Lukeminen tökki jo ensimmäisen luvun jälkeen ja tunnetusti silloin teksti on kovilla. Siitä on enää vaikea voittaa puolelleen, mutta onhan se mahdollista. Tekstissä tökki kömpelyys ja nuortenkirjamaisuus. Muutama ensimmäinen luku lähtee Annikan minäkerronnan kautta ja jatkossakin iso osa luvuista on Annikan minäkerrontaa ja loput kiinalaismies-Yaon kolmannessa persoonassa esitettyä kerrontaa.

Annikan minäosuudet tökkivät pahiten. Joka luvussa hän esimerkiksi tajuaa sitä sun tätä; "tajusin purevani hampaitani yhteen", "tajusin käsieni vapisevan", "tajusin hänen peittävän liikutustaan"... Tajusin jo! Annika on hyvä tajuamaan asioita. Normaalisti tällainen ei saa huomiotani, mutta kun sitä toistetaan ja toistetaan väsymiseen saakka. Annika ylipäätään selittää paljon tunteitaan ja vääntää asiaa rautalangasta niin että hitaampikin lukija taatusti tajuaa (sic!) että onko hän nyt iloinen vai surullinen.

Lisäksi muutama loi epäuskoa ja siten vesittää koko tarinan pohjaa. Annikan merikapteeni-isä on kuollut pari vuotta sitten Annikan juuri päästessä ylioppilaaksi ja äiti on ollut sen jälkeen aikalailla pois tolaltaan. He asuvat ilmeisen isossa talossa ja heillä on ollut ainakin yksi palvelijakin.
Jäin miettimään, että voiko merikapteeni olla ollut niin varakas, että heillä on ollut varaa isohkoon taloon ja palvelijaan? Jos on, niin onko rahaa ollut niin paljon, että Annikalla ja äidillä on ollut varaa vain olla siinä pari vuotta ansaitsematta mitään (tosin palvelijasta on luovuttu)? Jos tämäkin on mahdollista, niin onko rahaa ollut isukilla vielä niin paljon, että on elättänyt salaisen äpärälapsen ja tämän äidinkin? Tunnustan kyllä, että en tiedä 1900-luvun alun merikapteenien palkkataulukkoa. Tarinassa viitataan kyllä elintarvikepulaan (esim. sokerin puutteeseen), mutta pulaa on lähinnä tavarasta, ei rahasta.

Tarinan alussa Annika pelästyy tavattomasti, kun ikkunan takana näkyy kiinalaisen kasvot. Kiinalaisia pidetään ryöstelijöinä, joita on syytä pelätä. Niinpä Annika ja äiti pitävätkin tämän jälkeen ikkunat ja ovet tiukasti lukossa ja vielä verhotkin ikkunoiden edessä. Etenkin Annika on kovasti peloissaan, hyvä kun uskaltaa avata oven Helena-tädille.
Kuitenkin vähän myöhemmin Annika lähtee yhtenä iltana ulos haukkaamaan happea. Hän jättää oven raolleen (miksi??), kohtaa kiinalaisen miehen, joka vakuuttaa ettei tee pahaa. Annika kutsuu sitten miehen kylään (siis kiinalaisen, joita on hysteerisesti pelännyt) seuraavaksi päiväksi, vaikka asuu tässä vaiheessa yksin äidin siirryttyä parantolaan. Siis missä logiikka?

Annikan äiti on siis parantolassa, koska on ollut niin sekaisin miehensä kuoleman jälkeen. Parin viikon jälkeen Annika menee parantolaan tapaamaan äitiään, mutta siellä onkin isän veli, Birger.  Birgerin ensimmäinen repliikki Annikalle (jota ei ole koskaan tavannut aiemmin):

Mies tarttuu käteeni ja kumartuu vanhanaikaisesti käteni ylitse, antaa likipitäen käsisuudelman. Ohoh, mitä tämä nyt on olevinaan?
-Äitisi on turhan pidättyväinen. Me olimme paljon enemmän kuin ystäviä. Luulin aina, että eläisimme yhdessä koko elämämme, hän katsoo minua silmiin ja puhuu hyvin vakavasti.
(s. 133)

Siis voiko kukaan ihan uskottavasti sanoa ensirepliikikseen noin veljensä tyttärelle, jonka tapaa ensimmäistä kertaa parantolassa?! Annika pitää miestä toki yllättävän suorana, mutta silti. Ja nyt tämä Birger on siis päättänyt mennä nuoruudenrakkautensa, veljensä vaimon, kanssa naimisiin ja suunnitelma kerrotaan Annikalle jo parissa seuraavassa repliikissä. Hei hulinaa!

Näitä vastaavia epäuskottavuuksia ja suoranaisia kömpelyyksiä on tarina täynnä, ja se tympi aivan tavattomasti. Ikään kuin minua lukijana pidettäisiin tyhmänä. Mieleen tuli nuortenkirjat noin tyylillisesti ja sillä saralla Mikkanen onkin ilmeisesti enemmän kotonaan. En ole muuta häneltä lukenut, joten en osaa sanoa.

Annikan ja Yaon rakkaustarina tuntuu vähän väkisin väännetyltä. He siis tapaavat salaa toisiaan Annikan kotona äidin ollessa parantolassa. (Kuinka tavallista on, että 19-vuotias nuori nainen voi asua yksin 1900-luvun alun Suomessa ilman että kylillä ihmetellään tai sukulaiset kyseenalaistasivat?) He tutustuvat toisiinsa kääntäessään toisilleen kotimaissaan tunnettuja kirjoja. Yao kertoo Punaisen huoneen uni -tarinaa ja Annika kääntää Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaania. Tätä ideaa pidin hauskana ja hyvä.
Annikasta ja Yaosta tietysti aletaan kuiskutella, mutta alun arka ja päättämätön Annika pystyykin jollakin tavalla olemaan piittaamatta tästäkin. Annika ylipäätään on hyvin ristiriitainen hahmo, joka jääkin aika etäiseksi ja siten epäuskottavaksikin.

Tarinassa kansalaisuudet esitellään varsin mustavalkoisesti. Venäläiset ovat Pahoja, kiinalaiset Hyviä (vaikka he toisinaan rötöstelevätkin, niin se saa kumminkin Annikaltakin ymmärrystä) ja suomalaiset Ennakkoluuloisia. Annikakin on tietysti aluksi ennakkoluuloinen, mutta hyvin äkkiä hänen kelkkansa kääntyy...

Jotta lyhyeen tarinaan saataisiin lisää epäuskottavuuksia täytettä, on tarinaa höystetty muutenkin. Annikan ja Yaon omituisessa suhteessa ei näemmä riitä puitavaa vaan lisäksi ensin paljastetaan Annikan äidin ja Birger-sedän rakkaustarina. Annikan isä onkin se pahis, jolla sitten vielä on äpärälapsikin muualla.
Lisäksi on tomera Helena-täti, joka on hyvin karikatyyrinen hahmo. Hän on juuri sellainen voimakastahtoinen vanhapiika-täti, jolla on tiukka mielipide asiaan kuin asiaan, ja häntä kuuluu totella ehdoitta. Helenallakin on ollut oma rakkaustarinansa.
Lisäksi Laulu Punaisesta huoneesta saa lisähöystettä raa'asta perhemurhatapauksesta ja lopussa on jännitystäkin, kun Yaoa poiskuljettava laiva osuu merimiinaan...
Kävi mielessä, että josko vähempikin olisi riittänyt?

Rehellisesti sanottuna tästä on vaikea keksiä mitään hyvää. Tietyllä tapaa tarinasta kuultaa läpi, että Mikkanen on tehnyt huolellista taustatyötä historiallisten faktojen ja yksityiskohtien kannalta. Tarinassa viitataan esim. ihan aitoon huutolaislapsitapaukseen, josta uutisoitiin Helsingin Sanomissakin tuolloin.
Lisäksi erityiskehu siitä, että Annika ei tule yhdestä kerrasta raskaaksi. Se selvin sanoin jopa kielletään tässä.

Kokonaan toista mieltä on kuitenkin Susa P. Susan kirjasto -blogista. Käykääpä lukemassa!
Minuun tämä ei kuitenkaan osunut ja uponnut, kuten varmaan tuli ilmi...