Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 382 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kuopio-villitys valtasi kirjablogit ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa onkin luettu paljon. Minäkin olen lukenut kaksi aiempaa osaa pari vuotta sitten, mutta sitten sarja jäi vain muiden kirjojen jalkoihin, vaikka pidinkin siitä. Kun kirjabloggarit kohtasivat Kuopiossa, sain minäkin potkun jatkaa sarjaa. Jään ja tulen kevät on siis Kuopio-sarjan kolmas osa ja pidin siitä hyvin paljon.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1940-1941. Lassi Tuomi on jo osoittanut jonkinlaisia toipumisen merkkejä edellisestä sodasta ja elämä Aleksanterinkadulla on varsin rauhallista. Pulaa on tosin kaikesta, mutta työteliäisyydellä ja sinnikkyydellä siitä selvitään.
Maailmalla kuitenkin tapahtuu ja isoin kysymys suomalaisille tuntuu olevankin se, että ollaanko kallellaan Englantiin vai Saksaan. Saksan nähdään johtavan tietä kohti uutta Eurooppaa ja huonosti tahtoo käydä englantilaismielisille. Sen saa tuta niin Anna Tuomi kuin Selma Lehtivaarakin.

Jään ja tulen kevät kuvaa monen perheen elämää vaikka keskiössä onkin yhä Tuomen porukka. Tämä moninaisuus on yhtä aikaa sekä kirjan vahvuus että heikkous. Välillä henkilögalleria tahtoi mennä pahasti sekaisin. Toisaalta tämä tuo kirjaan vauhtia ja monenlaisia näkökulmia. Selma Lehtivaara on hienostorouva, kun taas hänen sotakasvattinsa Juho on työläisperheestä ja isäkin on salaperäisesti kadonnut.
Hilda on yhä vanhapiika, mutta tuoko vierailta mailta kotoisin oleva Mullikka vipinää hänellekin? Osaako Hilda pehmetä lainkaan? Hilda on varsinainen kestosuosikkini ollut tässä sarjassa.
Karjalasta kotoisin olevat evakot, Helvi ja Mari-tytär, palaavat takaisin. Edellisessä osassa, Rautayöt -romaanissa, Helvi oli todella hyvä hahmo, mutta tässä hän jää Marin varjoon.

Olen yhä Kähkösen kielen lumoissa. On käsittämätöntä, kuinka sujuvasti hän laittaa samaan romaaniin yleiskieltä ja savon ja karjalan murteita. Murteita osaamatonkin pysyy hyvin kärryillä ja vaikka sukujuureni eivät ole Savossa päinkään, on olo silti lupsakkaan kotoisa. Jään ja tulen kevät on hyvin tunnelmallinen romaani, vaikka tässä ei tunteita noin muuten vatuloidakaan. Sellaiseen ylellisyyteen ei oikein ole aikaa...

On vielä pakko kehua erästä lukua, joka teki todella vaikutuksen. Anna ja Lassi päättävät lähteä elokuviin ja illasta muodostuukin sympaattisen romanttinen. Ei luvussa mitään erikoista tapahdu, mutta romantiikka on niin ihanaa, aitoa, vaatimatonta ja kaunista! Ei siirappia, ei suuria tunteita tai draamaa. Anna ja Lassi käyvät vain elokuvissa. Kähkönen onnistuu kuvauksessaan niin hyvin, että se tosiaan jäi mieleeni. Lisäksi Lassin sympatiapisteet nousivat roimasti ja oikeastaan koko Jään ja tulen kevät toi lukijaa lähemmäs etäiseksi jäänyttä Lassia.
Niinpä suru iski vähän puseroon, kun loppuvaiheessa Lassi lähtee sotaan. Taas. Ja jos Lassi kuolee, niin minulta pääsee kyllä iso parku!

Ilmaisen myös mitä syvimmän ihailuni Kähköstä kohtaan siinäkin mielessä, että tässä sarjassa puidaan Suomen historiaa aika paljon, mutta koskaan a) henkilöhahmojen uskottavuus ei kärsi ja b) sävy ei ole oppikirjamainen tai luettelomainen. Kuopio-sarjassa näkyy upeasti se, kuinka historian ratasten pyörintä vaikuttaa ihan tavikseen ja kaikilla luokkatasoilla.

Jos sinä, historiallisten romaanien ystävä, et ole tähän sarjaan vielä tarttunut, niin teepä se mitä pikimmiten!

Kuopio-sarja:
1. Mustat morsiamet
2. Rautayöt
3. Jään ja tulen kevät
4. Lakanasiivet
5. Neidonkenkä
6. Hietakehto (ilmestyy syksyllä 2012)