Suomennos: Kristiina Kivivuori
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Kun saimme poikani kanssa loppuun Veljeni Leijonamielen, satuin divarista löytämään tämän. Ei muuta kuin kantoon ja lukuun kotona. Olin itse lapsena ensin kuullut Mio, poikani Mion opettajan lukemana ja myöhemmin luin sen itse. Muistan pitäneeni siitä hurjan paljon. Ehkä hevostyttöyteeni kolahti kultaharjainen Miramis-ratsu, sillä muuta selitystä faneudelleni en nyt keksi.
Tämä riski on aina olemassa, kun lukee lapsuuden suosikkejaan uudestaan...
Mio, aluksi nimeltään Juhani Ville Hämäläinen, asuu Kaisaniemessä Eedla-tädin ja Kosti-sedän ottopoikana. Mitenkään rakkaudentäyteistä ei tuo elo ole ja usein poika kadehtiikin ystäväänsä Penaa, jonka isä ja äiti vaikuttavat niin mahtavilta.
Eräänä päivänä hän katoaa ja päätyy Kaukaisuuden Maahan. Siellä hän saakin kuulla olevansa prinssi Mio ja isäkin on kuningas (missä Mion äiti?!). Miolla onkin tehtävä. Hänen on taisteltava julmaa ritari Kaamoa vastaan.
Minusta tämä oli tekstitasolla yllättävän heikko. Väsyin varsin nopeasti jatkuvaan toistoon, jota Lindgren annostelee tässä oikein reilulla kauhalla. "Mio, poikani Mio", "Sinä, Mio, et sitten paljoa tiedä", "isäni kuningas", "mutta silloin tapahtui jotakin merkillistä", "...ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin" ym. hokemat toistuvat aivan liian usein.
Lindgren on painanut lujasti mieleensä, että kolme on maaginen satuluku ja se saadaan tässä kyllä tuta (noita hokemia tosin viljellään useammin kuin kolmesti per hokema). Miolla on kolme taikavälinettä (viitta, miekka ja lusikka), kolme auttajaa (kutojatar, Miekantakoja, lumottu lintu), kolme paikkaa Kaukaisuuden Maan ja Autiuden maan välillä (Vihreitten Niittyjen Saari, Aamunkajon silta ja Hämärä Metsä), kolme merkityksellistä paikkaa Autiuden maassa (vuori, järvi ja linna) jne. Kolme on tietysti perinteinen satuluku, mutta sen taaja viljely väsyttää.
Tarinatasolla pidin Mio, poikani Mio -kirjasta edelleen. Tarina on ihan suloinen ja ihastuin vieläkin Miramis-ratsuun. Kaivo, joka kuiskii iltasella, on ihana pieni matkaan lähettävä elementti. Melkein harmittaa nuo tekstitason kömpelyydet. Ei niihin lapsena kiinnittänyt mitään huomiota eikä poikanikaan niitä kommentoinut. Se on tätä aikuisen silmää...
Pikku Otuksen (8v.) kommentti:
Se oli kyllä kiva kirja. Viimeiset luvut lähellä loppua nii ne oli jännitäviä. Mä luulin että kaikki on ohi mut kävi sitte sillee kaikki kävi sitte hyvin. Ritari Kaamo nii Mio tappoi sen Ritari Kaamon sillee iski miekallaan sen kivisydämeen niin se kuoli. Kun Mio ja Jum-Jum oli siellä rannassa nii ne näkivät Jirin siskot ja kaikkien muitten siskot. Maassa ne näkivät Milimanin se oli kuollut mutta kun Mio levitti häneen taikaviitan sitten tapahtui kummallista se avasi silmänsä sitten se oli elossa. Sitten ne lähti kotimatkalle.
Loppuhuipentuma taisi siis tehdä pienempään lukijaan vaikutuksen, vaikka minä pidin enemmän esim. Veljeni Leijonamielen lopusta, joka ei ollut näin siloiteltu.
Lastenkirjaklassikko ei siis minuun uponnut enää, mutta pieneen lukijaan se vaikutti. Niinhän lastenkirjojen kaiketi kuuluu toimiakin.
Oli mukava lukea tämä etenkin, kun paikoin vertaat kirjaa Veljeni Leijonamieleen. Minulle kävi aikuislukukerralla toisin päin: pidin tästä enemmän, vaikka olen samaa mieltä siitä, että tekstitasolla kirjassa on liikaa toistoa (en lukenutkaan noita toistoja ääneen, koska koulutulokkaani olisi niistä hermostunut :)). Veljeni Leijonamieli tuntui hyvin kipeältä nyt aikuisena enkä pitänyt kirjan lopusta ollenkaan. Miossa teemat ovat pitkälle samoja, mutta koska kirja on kuitenkin lastenkirja, on sen "parempi" loppu jotenkin sellainen, joka minun on helpompi sulattaa. Vaikka lopulta myös tämä kirja on surullinen - tavalla, jonka vain aikuinen voi ymmärtää, luulen.
VastaaPoistaLeijonamielen loppu onkin vaikea, vaikka pidänkin sitä kauniina. Ja minusta tämä tosiaan oli myös surullinen. Ajattelen niin, että siirtyessään Kaukaisuuden Maahan Mio jollakin tapaa kuoli.
PoistaAjattelen samoin, Mio kuoli.
PoistaLumiompun Katja nyt anonyymina
Samoilla linjoilla kanssanne! Lapsena tämä oli lumoava, aikuisena yllättävän kökkö noin tekstinä. Ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena Veljeni Leijonamielen esiasteena? Leijonamieli kun on antoisa myös aikuislukijalle!
VastaaPoistaEhkä! Leijonamieli on kaikella tapaa tavallaan rohkeampi versio tästä. Ja hyvä lastenkirja on todella antoisa myös aikuislukijalle.
PoistaMinua taas viehätti se toisto, se "kunpa me emme olisi niin pieniä ja niin yksin" ja kuinka kaikki viholliset niin suuresti vihasivat ritari Kaamoa jne. Toisin kuin Leijonamielessä ja Ronjassa tässä oli sellaista surumielistä passiivisuutta, Mio tavallaan ajautuu koko tarinan läpi ja loppukin on piilotetusti tyly, harvassa lastenseikkailussa taitaa kuitenkin olla tuollainen lopetus että oikeasti mitään ei ratkaistukaan, siellä se poika istuu puistonpenkillä samassa tilanteessa kuin alussa...
VastaaPoistaTämä oli lapsena suosikkini ja pitää asemansa myös aikuisena vaikka eri syistä.
Tämän lopusta tosiaan pidin siinä mielessä, että olisi ollut melkolailla... hmm.. laiskaa, jos Mio olisikin havahtunut siellä puistonpenkillä. Nyt loppu oli yllätys minullekin.
PoistaOlen samoilla linjoilla hdcaniksen kanssa toistosta. Lastenkirjoissa toisto on tärkeä elementti, samoin sadun elementeillä leikittely. Uskoisin, että Lingren on ollut näistä valinnoistaan ja niiden "viljelystä" sangen tietoinen. Lingren muodostaa kirjoissaa kokonaisia maailmoja. Niin tässä kuin Veljeni Leijonamielessäkin.
VastaaPoistaMinä löysin myös aikuisena tästä sellaisia tasoja, joita lapsena en ollut tietenkään huomannut. Lisäksi Lindgrenin kieli toimii rytmisesti ääneen luettuna mainioisti. Kököksi en lähtisi nimittelemään tätä siis millään muotoa.
Oma Lindgren-suosikkini lapsuudessa ja myös aikuisena on Veljeni Leijonamieli, jossa kaksoispuhuttelu on hienoa. Myös Ronja kuuluu aivan ehdottomiin suosikkeihini.
Satufantasia on hieno lajityyppi ja tämä on mielestäni varsin mallikas aikansa edustaja. Mitenköhän moni kirja kestää aikaa näin hyvin nykykirjallisuudessa?
Tiedän toki, että toisto on tärkeä elementti. Mutta minusta sitäkin voi viljellä liiankin kanssa ja tässä kävi niin. Heh. Puolisko kommentoi, että sivukorvallakin kuunneltuna (luin siis kirjaa ääneen iltasaduksi lapselle) se toisto ketutti :D
PoistaJa kun olen rehellinen, niin tekstitasolla tämä oli KÖKKÖ monella tapaa. Etenkin kun vertaa Leijonamieleen, joka on huomattavasti hiotumpi ja hallitumpi kokonaisuus.
Mä juuri kommentoin oman Liisan seikkailut ihmemaassa -bloggaukseni keskusteluissa, että Mio ja Kaislikossa suhisee kuuluvat Liisan ohella niihin, joita kaikki muut lukivat ja rakastivat jo lapsena, mutta joihin minä en ole ihastunut aikuisenakaan. Mio-yrityksestä on nyt sen verran aikaa, etten enäää muista tarkempia yksityiskohtia, mutta noin ainakaan tykkäämistasolla en siis ole saanut siitä paljoakaan irti. Veljeni Leijonamieli on minusta hieno kielellisestikin (onhan siinäkin kai aika paljon toistoa?) ja tarinanakin, vaikka olen samaa mieltä kuin Katja sen lopusta; mielestäni se on enemmän aikuisten kirja, vaikka itsellänikin lapsena joka lukukerralla (niitä olikin paljon) huomio kiinnittyi muuhun kuin lopun kyseenalaisuuteen ja muuhun "hankalaan" kirjassa. En tarkoita, etteikö lastenkirja saisi tai voisi olla hankala.
VastaaPoistaRonja on mielestäni vain kaikin puolin ihana ja onnistunut ja tärkeä. :)
Nyt en suoraan sanoen edes muista Leijonamielen toistokuvioita, mutta sehän kertoo siitä, että tarina on temmannut niin hyvin mukaan :)
PoistaMeilläkin lapsi silloin ei tajunnut samalla tavalla Leijonamielen loppua kuin aikuinen. Jännä juttu!
Ronjaa en ole aikuisiällä lukenut, mutta se on kyllä taatusti jossakin vaiheessa ohjelmistossamme :)
Minullakin on ollut pitkään meininkinä lukea Ronja uudestaan! Saiskohan tässä lähiaikoina aikaiseksi...
PoistaMielenkiintoista pohdintaa! Minulle esimerkiksi tuo maaginen lukumäärä kolme oli uusi tuttavuus. Olen keskittynyt aina vain itse tarinaan ja niiden rakennuspalikoista ei ole edelleenkään mitään tietoa ;)
VastaaPoistaMinähän luin Veljeni Leijonamielen vasta tänä vuonna (köh) ja Mio, poikani Mio -kirjaa en ole lukenut ollenkaan (köh köh), joten vertailuun en voi osallistua. Minäkin upposin niin Leijonamielen veljesten pauloihin, että en muista toistosta mitään :)
No ei muuta kuin lukemaan! :)
PoistaKolme on tosiaan hyvin perinteinen luku esimerkiksi saduissa. Myös seitsemällä ja 12:sta on oma erityisasemansa lukusymboliikassa, mutta ne eivät ole niin voimakkaasti esillä lastensaduissa kuin kolme.
Itse muistan kuinka lapsena nautin tuosta kirjasta erittäin paljon. Etenkin makulusikka jäi pysyvästi mieleeni. Mutta nyt aikuisena luettuani kirjan päiväkodissa lapsille petyin siihen pahasti. Ei se ollutkaan niin jännittävä ja erikoinen kuin olin muistanut... Tiedä sitten oliko vika myös siinä, että luin kirjan englanniksi. Ronja Ryövärintytär tuntuu kestäneen aikaa ihan eri tavalla kuin Mio poikani Mio. Ja se on aikamoinen harmi. Veljeni Leijonamieli ei koskaan ole kuulunut lemppareihini, mutta näin aikuisena se ainakin antoi paljon enemmän kuin tuo Mio. Osa noista Lindgrenin kirjoista todella kestää aikaa ja vielä aikuisenakin vie siihen lapsuuden maagiseen aikaa, toiset sitten eivät ihan yhtä onnistuneita ole.
VastaaPoistaOn tietysti selvää, että kun Lindgrenillä on niin laaja tuotanto, niin kaikki eivät niitä helmiä ole. Ja se, mikä teos on kenenkin mielestä helmi, on taas sitten jo puhtaasti makuasia.
PoistaMiolla ja Leijonamielellä on lähes 20 vuotta eroa, ja kehitys on mielestäni näiden välillä aika selvä.