Suomennos: Kristiina Kivivuori
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Kun saimme poikani kanssa loppuun Veljeni Leijonamielen, satuin divarista löytämään tämän. Ei muuta kuin kantoon ja lukuun kotona. Olin itse lapsena ensin kuullut Mio, poikani Mion opettajan lukemana ja myöhemmin luin sen itse. Muistan pitäneeni siitä hurjan paljon. Ehkä hevostyttöyteeni kolahti kultaharjainen Miramis-ratsu, sillä muuta selitystä faneudelleni en nyt keksi.
Tämä riski on aina olemassa, kun lukee lapsuuden suosikkejaan uudestaan...
Mio, aluksi nimeltään Juhani Ville Hämäläinen, asuu Kaisaniemessä Eedla-tädin ja Kosti-sedän ottopoikana. Mitenkään rakkaudentäyteistä ei tuo elo ole ja usein poika kadehtiikin ystäväänsä Penaa, jonka isä ja äiti vaikuttavat niin mahtavilta.
Eräänä päivänä hän katoaa ja päätyy Kaukaisuuden Maahan. Siellä hän saakin kuulla olevansa prinssi Mio ja isäkin on kuningas (missä Mion äiti?!). Miolla onkin tehtävä. Hänen on taisteltava julmaa ritari Kaamoa vastaan.
Minusta tämä oli tekstitasolla yllättävän heikko. Väsyin varsin nopeasti jatkuvaan toistoon, jota Lindgren annostelee tässä oikein reilulla kauhalla. "Mio, poikani Mio", "Sinä, Mio, et sitten paljoa tiedä", "isäni kuningas", "mutta silloin tapahtui jotakin merkillistä", "...ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin" ym. hokemat toistuvat aivan liian usein.
Lindgren on painanut lujasti mieleensä, että kolme on maaginen satuluku ja se saadaan tässä kyllä tuta (noita hokemia tosin viljellään useammin kuin kolmesti per hokema). Miolla on kolme taikavälinettä (viitta, miekka ja lusikka), kolme auttajaa (kutojatar, Miekantakoja, lumottu lintu), kolme paikkaa Kaukaisuuden Maan ja Autiuden maan välillä (Vihreitten Niittyjen Saari, Aamunkajon silta ja Hämärä Metsä), kolme merkityksellistä paikkaa Autiuden maassa (vuori, järvi ja linna) jne. Kolme on tietysti perinteinen satuluku, mutta sen taaja viljely väsyttää.
Tarinatasolla pidin Mio, poikani Mio -kirjasta edelleen. Tarina on ihan suloinen ja ihastuin vieläkin Miramis-ratsuun. Kaivo, joka kuiskii iltasella, on ihana pieni matkaan lähettävä elementti. Melkein harmittaa nuo tekstitason kömpelyydet. Ei niihin lapsena kiinnittänyt mitään huomiota eikä poikanikaan niitä kommentoinut. Se on tätä aikuisen silmää...
Pikku Otuksen (8v.) kommentti:
Se oli kyllä kiva kirja. Viimeiset luvut lähellä loppua nii ne oli jännitäviä. Mä luulin että kaikki on ohi mut kävi sitte sillee kaikki kävi sitte hyvin. Ritari Kaamo nii Mio tappoi sen Ritari Kaamon sillee iski miekallaan sen kivisydämeen niin se kuoli. Kun Mio ja Jum-Jum oli siellä rannassa nii ne näkivät Jirin siskot ja kaikkien muitten siskot. Maassa ne näkivät Milimanin se oli kuollut mutta kun Mio levitti häneen taikaviitan sitten tapahtui kummallista se avasi silmänsä sitten se oli elossa. Sitten ne lähti kotimatkalle.
Loppuhuipentuma taisi siis tehdä pienempään lukijaan vaikutuksen, vaikka minä pidin enemmän esim. Veljeni Leijonamielen lopusta, joka ei ollut näin siloiteltu.
Lastenkirjaklassikko ei siis minuun uponnut enää, mutta pieneen lukijaan se vaikutti. Niinhän lastenkirjojen kaiketi kuuluu toimiakin.
Kommentit
Lähetä kommentti