Suomennos: Laura Lahdensuu
Kustantamo: Loki-kirjat
Sivumäärä: 279
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto
Linnea Kujerruksia -blogista haastoi minut Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen tiimoilta lukemaan tämän Carrollin Naurujen maan. Hänellä oli tuoreessa muistissa vielä taannoinen Valkoiset omenat -romaanin keskeyttäminen eikä antanut minun antaa periksi. Osittain juuri siksi haaste tuntui erityisen jännittävältä. Carrollin kirjoissa on näemmä oltava jotain erikoista, kun sitä näin vahvasti suositellaan! (Sitä paitsi annoin Ian McEwanillekin toisen mahdollisuuden.)
Rakastuinko? Ikävä kyllä en, mutta en kyllä keskeyttänytkään. Lähellä se oli parikin kertaa, mutta koitan olla haastekirjojen kanssa tiukempi. Lopulta olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi Naurujen maan loppuun asti. Ja Linnea oli siinä mielessä oikeassa, että pidin tästä kumminkin enemmän kuin Valkoiset omenat -romaanista.
Naurujen maa kertoo Thomas Abbey -nimisestä englannin opettajasta. Hänen isänsä on ollut kuuluisa näyttelijä ja Thomas inhoaa sitä, että hänet nähdään vain isänsä poikana (kukapa ei inhoasi). Thomas ihailee kovasti edesmennyttä lastenkirjailijaa, Marshall Francea, ja päättäkin ottaa virkavapaata kirjoittaakseen tämän elämäkerran. Sattuman kautta mukaan lyöttäytyy Saxony Gardner ja heistä tuleekin söpö pari. Elämäkertatutkimus vie Thomasin ja Saxonyn Francen kotikaupunkiin Galenin. Mutta siellä onkin tapahtumassa jotakin kummallista. Ja jotakin outoa, mutta viehättävää, on myös Francen tyttäressä Annassa...
Tässä tökki vähän sama kuin Valkoiset omenat -romaanissa: tylsyys. Tämä oli hyvin pitkälle tylsä. Alkuun päästään ihan rivakasti, mutta sitten on luvassa vatulointia ihan urakalla. Omaan makuuni Carroll pitkittää turhaan Galenin salaisuuden paljastamista ja antaa jännitteen löystyä ihan tyystin. Loppuosa menee taas vähän hötkyilyksi, vaikka siitä olisi saanut sitten paljon enemmän irti ja ehkä vähän huumoriakin revittyä. Huumori jäikin tässä yllättävän vähälle – tai sitten en vain tajunnut sitä.
En juuri pitänyt Thomasista henkilöhahmona, koska hän oli... tylsä! Toistan itseäni (ja kohta koko bloggaus muuttuu tylsäksi), mutta aluksi Thomas oli jännä, sitten hän alkoi vatuloida ja lopulta hötkyillä. Naurujen maan epätasapainoisuus haittasi lukukokemusta pahasti ja heijasteli yllättävän paljon myös henkilöhahmojen rakenteeseen.
Sen sijaan Anna ja Saxony olivat naishahmoja minun makuuni. Keskenään kovasti erilaisia ja Saxonysta tuli ajoittain mieleen True Blood -kirjoista tuttu Sookie Stackhouse; vähän hömelö, mutta sympaattinen. Anna taas on vähän kovempi luu eikä niin sympaattinen, mutta kiehtova kuitenkin. Pidin siitä, etteivät Anna ja Saxony olleet tarkoitushakuisesti vastakohtaisuuksia, vaan erilaisuus rakentui luontevammin.
Tyhjäkäyntiä lukuunottamatta Naurujen maa oli lukukelpoinen kirja. Tarinan idea oli hauska, hahmot persoonallisia ja pidin kirjan lopusta. Jonathan Carroll -fania minusta ei tullut vieläkään, mutta onpahan tämäkin aukko spefi-sivistyksessäni paikattu.
Kiitos Linnealle haasteesta!
Kommentit
Lähetä kommentti