Sivumäärä: 196
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Kotimaista kauhua on taas tarjolla ja mikäs siinä. Avoimin mielin ja kiinnostuneina niitä ainakin tässä osoitteessa odotellaan. Tällä kertaa uutena tuttavuutena on Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos Vivika.
Heti kärkeen haluan jupista samasta asiasta kuin Mia Vänskän Saattajaa koskevassa bloggauksessa, nimittäin kirjan markkinoinnista. Vänskän kohdalla kirjailijaa esiteltiin "Kinginsä lukeneena", joka siis tietysti väistämättä saa ainakin meikäläisen vertaamaan kirjaa Stephen Kingin. Joelssonin kohdalla yritettiin ehkä olla hienovaraisempia ja mainittiin (esim. kirjan sisäkannen liepeessä), että hän on nimennyt koiransa Cujon Kingin samannimisen romaanin mukaan. Ja tsädäm! Vertausefekti syttyy taas.
Miksi? MIKSI näin pitää tehdä? Tulee mieleen, ettei kustantamo luota uuteen suojattiinsa, vaan pitää ovelasti sirotella vahvempia nimiä taustalle. Mutta kun kauhukirjailijaa markkinoinnissa verrataan Stephen Kingiin, niin kirjailija-parka joutuu altavastaajaksi jo heti alkuunsa ja ilman omaa syytään.
Voi tietysti olla, että tämä häiritsee vain minua King-faneuteni vuoksi. Mutta kyllä minua nyppii yhtä lailla nämä "uusi Da Vinci -koodi!" -jutut kuin vaikkapa se, että uudesta fantasiakirjailijasta kerrottaisiin, että hän on Tolkieninsa lukenut.
Mutta sitten Vivikaan, joka valitettavasti tuotti minulle pettymyksen (jonka en usko johtuvan vain verhotusta King-vertauksesta). Olisin niin halunnut pitää tästä, sillä kotimainen kirjallisuus kaipaa lisää hyvää kauhua!
Vivika kertoo kahden teinin ystävyydestä, kuuden koulutytön murhasta ja kansansaduista. Kuulostaa ovelalta sopalta ja odotinkin, miten Joelsson tämän keitoksen pitää kasassa.
Teoksen rakenne on haasteellinen ja kunnianhimoinen, ja toi jollakin tapaa mieleen Marisha Rasi-Koskisen Katariinan. Tarina etenee kolmessa eri aikatasossa ja lisäksi välissä on kansansatujen uudet, astetta karummat ja tylymmät versiot. Rakenteellinen ratkaisu ei minusta onnistunut, vaan kokonaisuus jäi sekavaksi ja kielelle jäi tarkoitushakuisen kikkailun maku. Loppuratkaisu jäi myös vajaaksi. Luin loppuosan kahdesti, koska luulin huolimattomuuttani unohtaneeni jotakin, mutta edes toinen lukukerta ei antanut mitään uutta. Jäin lähinnä ymmälleni.
Lisäksi Vivikassa on pieniä uskottavuusongelmia. Tarina lähtee siitä, kun päähenkilö löytää kotinsa yläkerran kylpyhuoneesta raa'asti tapetun Vivikan. Mitä henkilö sitten tekee? Menee paniikkiin ja soittaa poliisit? Ei. Hän jatkaa elelyä talossa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Vasta aivan lopussa hän muistaa ahdistua siitä, ettei soittanut poliisia, ambulanssia tms. Tämä häiritsi minua jatkuvasti lukiessani. Jos tarina vaatii sitä, ettei poliiseja kutsuta, niin tällaista epäloogisuutta ei saisi vaieta kuoliaaksi. Tulee sellainen olo, että lukijaa pidetään tyhmänä.
Kiinnitin Katariina Norontauksen (arvostelu Turun Sanomissa) tapaan huomiotani pitkiin pyörämatkoihin, jotka eivät tuntuneet sopivan pikkukaupunkiin. Samoin aikatasosta oli vaikea saada otetta.
Samoin tuntuu oudolta, että huippuvartioidussa koulussa jäisi peräti kuuden ulkovessan kompleksi keneltäkään muulta kuin kahdelta lapselta huomaamatta...
Rohkeasti Joelsson lähti myös uudistamaan satuja. Pidin ideasta, vaikka kaikki satujen uusintaversiot eivät olleetkaan mieleeni. Esim. Peukalo-Liisan idea meni minulta ihan ohi, mutta Punahilkka taas oli aivan hillittömän hieno.
Vivikan kerronta ja kieli on selkeää. Tarinan kuljetus onnistuu koukuttamaankin (rakennepulmista huolimatta) ja kuvailun Joelsson taitaa oikein hyvin. Veriset ruumiit ja etenkin lopussa oleva tyhjä koulu saivat kyllä niskavillani pystyyn hyvällä tavalla.
Vivika ei täysin onnistunut vakuuttamaan, mutta romaanilla on hetkensä.
Kommentit
Lähetä kommentti