Katja Kaukonen: Vihkivedet (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 219
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Katja Kaukosen esikoisromaanin Odelman pisteytystä olen katunut eniten. Annoin sille kolme pistettä ja nyt antaisin neljä tai neljä ja puoli. En ole kuitenkaan halunnut pistetytystä muuttaa. Annan pisteet siinä tilanteessa, kun postausta kirjoitan. Pisteytys lähtee hahmottumaan jo kyllä lukukokemuksen aikana (en mieti sitä kuitenkaan silloin aktiivisesti) ja silloin se voi heilahdella rajustikin.

Tästä viisastuneena halusin sulatella Vihkivedet -novellikokoelmaa ensin hiukan. Se on tietysti lukukokemuksena jo Odelmaa erilaisempi, koska kyseessä ei ole yhtenäinen tarina tai edes yhtenäiset novellit. Yhdistävä teema, vesi, on kyllä olemassa.
Päädyin kolmeen ja puoleen pisteeseen, ja toivon ettei tätä tarvitsisi katua.

Vihkivedet sisältää 13 novellia, jotka ovat jaettu kolmeen ryhmään. Ensimmäisessä osassa näkökulma on lapsen, toisessa aikuisen ja kolmannessa vanhuksen. Jako toimi hyvin ja lukijana ikään kuin tuntui sukeltavan yhä syvempiin ja syvempiin vesiin.

Kieli on tässä hyvin samanlaista kuin Odelmassa ja yhteistä on myös vesi-elementin keskeisyys. Kaukosen kieli on kaunista, mutta haastavaa. Ote ei saa herpaantua, sanojen yli ei saa hypätä. On edettävä hitaasti ja rauhallisesti. Maistellen ja tunnustellen.
En kuitenkaan aina ole ihan täysin sinut tämän kielen kanssa. Paikoitellen kauneus vaihtui vähän turhaksi sanahelinäksi ja teennäisyydeksi. Etenkin kolmannessa osiossa tämä korostui. Vikaa on varmasti (myös?) minussa, sillä juuri tähän ongelmaan monesti töksähdän myös runouden kanssa.

Lähden ihan pian. Sää vaihtuu täällä alinomaa. Tuulee, pian sataa, pilvet hakeutuvat toistensa luo, kerrostuvat. Ihan kuin portaita. Kiivetä jotakin noin hataraa pitkin, vajota alas tyhjyyteen. Ehkä mitään taivasta ei ole. Pelkkä lokeilla täytetty tyhjyys. Minun pitäisi ottaa kiikarini ja katsoa, vieläkö näen. Toisinaan myrskyllä, kun ääret hiipuvat, kaikki tiivistyy minun ympärilleni, ja se on ainut tila. Silloin haluaisin huutaa. Ehkä huudankin. Ei ole ketään kuulijaa, keneltä tarkistaa. Siksi olen pakannut jo osan tavaroistani. (s. 176)

Ensimmäisessä osiossa taas kieli oli minusta vahvimmillaan. Ehkä se johtuu siitä, että en ollut vielä täynnä? Olisiko pitänyt lukea hitaammin (luin tätä parisen viikkoa)?

Muori moitti minua pakanaksi. Hän olisi mieluusti rikkonut saatanallisen alttarini, sellaisella nimellä kutsui kokoelmaani, josta olin opettajaltakin saanut kehuja. Itse kävi kirkkomaalla palvomassa omia vainajiaan, jätti sinne taskustaan leivän, jolla olisi pitänyt ravita nälkäisiä täällä. Muori hyvitteli antamalla meille hengen ravintoa. Niin hän sanoi ja luetteli sananlaskuja suuresta kirjasta. Pienet nukahtivat niihin väkeviin sanoihin, minä en.
(s. 31-32)

Osa novelleista meni minulta ihan ohi. Ne tuntuivat melkein tajunnanvirtamaisilta tuokiokuvilta, enkä tule juttuun sellaisten tekstien alta. Osa taas kolahti hyvinkin lujaa. Esimerkiksi avausnovelli Lauteille mahtui vain kolme, joka yhdistää hienosti kolme sukupolvea. Aloitin tinasotilaista kertoo avioliiton ja unelmien murtumisesta lapsen näkökulmasta. Vihkivesille kertoo poikamiehen morsiamesta ja Kuolinkosto kertoo erikoisesta lahjasta sairaalle vaimolle. Nämä olivat ehdottomia suosikkejani, jotka jäivät pitkäksi aikaa mietityttämään ja joiden jälkeen oli lukemisessa pidettävä vähän taukoa, jotta tarina saa ottaa oman tilansa ja aikansa.

Vihkivedet oli siis minun makuuni vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan hyvin syvissä vesissä lipuva teos!

Tämän yhteydessä haluan vinkata myös Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankeesta, jolla tavoitellaan novelleille lisää näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Novelli on hieno laji, jota tunnetaan liian vähän. Palaan tähän asiaan vielä lisää myöhemminkin, mutta jos nyt heti haluatte lukea hyviä novelleja, niin kurkatkaa vaikkapa Usva -verkkolehteä.