Sergei Lukjanenko: Yöpartio (1998 / 2012)

Ночной дозор

Suomennos: Arto Konttinen

Kustantamo: Into

Sivumäärä: 414

Pisteet: 4½ /5

Mistä minulle: arvostelukappale

Yöpartio on samannimisen viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Nimi Sergei Lukjanenko ei sanonut minulle aiemmin mitään, mutta nyt se on visusti talletettu muistiin ja suosittelen samaa muillekin toiminnallisen spefi-kirjallisuuden ystäville.

Lukjanenkon teos sijoittuu Moskovaan ja jo se tuo mieleen Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin. Muutakin yhteistä on; yliluonnollisuus, ja pohdinta hyvästä ja pahasta. Lukjanenko on viihteellisempi, kevyempi ja helppotajuisempi kuin Bulgakov, mutta onnistuu olemaan silti yhtä syvällinen. Kevyttä perushuttua tämä ei ole, vaikka tämä onkin helpompi kuin Saatana saapuu Moskovaan.

Tarina kertoo Anton Gorodetskista, keskitason velhosta, ja Svetlanasta, naisesta, jonka ylle on langetettu vaarallinen kirous. Asetelmasta voi arvata, että romantiikkaakin on ilmassa, mutta se on hyvin pieni osa tarinaa eikä niin yksioikoista joka tapauksessa. Svetlanan varalle on suunniteltu ihan jotakin muuta kuin keskitason velhoja ja poliittiset kiemurat eivät ole niin kiinnostuneita jostakin yhdentekevästä romanssista. Keskiössä on nimenomaan Anton ja hänen suhtautumisensa Muihin, Valoon ja Pimeyteen. Muut ovat ihmisiä, joilla on jokin yliluonnollinen kyky. Useimmat Muut kuuluvat joko Valolle tai Pimeydelle, mutta näiden kahden ero ei ole niin mustavalkoinen.

Lukjanenkolla on taito kiepauttaa juoni varsinaseen solmuun. Samaan aikaan hän onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä, olematta mustavalkoinen, sortumatta kliseisiin (vaikka aineksia olisi, kun puhutaan vampyyreista, noidista, ihmissusista, rakkaudesta...) ja olemaan vaativa. Lukjanenko ei väännä lukijalleen rautalankaa, kyydissä on pysyttävä ihan itse. Ja se ihastutti minua kaikkein eniten! Kirjasta huokuu arvostus lukijaa kohtaan (oman kokemukseni mukaan varsin tyypillistä venäläiselle kirjallisuudelle). Alku oli tosin hieman sekava ja siten aavistuksen raskas, mutta sen yli kannattaa sitkistellä, sillä sinnikkyys palkitaan kyllä.

Pidin Antonista aikasta paljon ja onnistuin kiintymään myös Olgaan, hänen arvoitukselliseen työpariinsa. Muut henkilöt jäivät hiukan etäisiksi, mutta uskon asian korjaantuvan sarjan edetessä. Anton on ihastuttavan tavallinen ja ihan oikeasti keskitasoinen kaveri. Ei siis muka-vaatimaton sankari, joka löytääkin pakon edessä itsestään ihmeellisiä kykyjä. Olgan tarina jäi kovasti kutkuttamaan, sillä tämä mielenkiintoinen nainen esiintyy kirjassa ensin pöllön hahmossa. Se kuuluu hänen rangaistukseensa, jonka taustoja vain vähän raotellaan.

Kirjan rakenne muistuttaa hiukan Noituri -sarjaa. Yöpartio sisältää kolme osiota, joista jokainen on oma tarinansa. Erillisistä novelleista tai pienoisromaaneista ei kuitenkaan voi puhua, sillä tarinoilla on toisiinsa vahva, kronologinen kytkös. Siinä missä Noitureiden kohdalla olin epävarma ratkaisun istuvuudesta, toimi se tässä mielettömän hyvin.

Tämä sai myös Kirjamielellä -blogin marjiksen muistelemaan Noitureita.

Yöpartiossa viehätti myös venäläisen kulttuurin luonteva esilletuonti. Se ei tuntunut siltä, että Lukjanenko olisi kirjoittanut teoksen esitelmäksi tästä aiheesta. Tästä voidaan kiittää myös suomennosta, joka oli hyvin sujuva ja luonteva.

Kirjan takakannessa on sitaatti Quentin Tarantinolta: "Yöpartio on poikkeuksellisen vahva eepos." En tiedä mistä sitaatti on ja kummastelin, että miksi juuri Tarantinolta. Kirjan luettuani ymmärsin sen paremmin. Yöpartiossa on jotakin hyvin tarantinomaista; synkkää, viihteellistä, ei yksinkertaistavaa. Niin väkivaltainen tämä ei kuitenkaan ollut kuin Tarantinon elokuvat usein ovat. Olisin voinut kuvitella, että Tarantino tekisi tai olisi tehnyt tästä elokuvan, mutta näin ei ole. Kirjasta on kyllä elokuva, mutta ei Tarantinolta.

Vinttikamarin Ahmukin hehkutti Yöpartiota, kritisoi vain kansikuvaa. Minä taas pidin kansikuvasta! Sopivan erilainen perusfantasiakansiin nähden ja antaa hyvän kuvan kirjasta; synkkää toimintaa.

Kannessa muuten puhutaan kauhufantasiasta, mutta tässä törmätään taas genreluokittelun vaikeuteen ja epämääräisyyteen. Mieleen tulee varmaan enemmänkin perinteinen fantasia mutta mielestäni tämä on enemmänkin maagista realismia. Miellän itse fantasian enemmän sellaiseksi, jossa liikutaan pääasiassa toisessa maailmassa. Yöpartion tapahtumat ovat taas tukevasti Moskovassa.

Oli miten oli, tämä kannattaa katsastaa, jos aihepiiri vähänkään kiinnostaa. Marjiksen lailla myös minä odotan, että tämä on vähintääkin Tähtifantasia -ehdokas, ehkä jopa voittajakin.