Sivumäärä: 363
Pisteet: 1½/5
Mistä minulle: oma ostos
Sain sentään edes oman haasteeni suoritettua ajoissa, joskin viime tipassa. Muut haasteet ovatkin jääneet iloisesti retuperälle... Mutta joka tapauksessa tämä on viimeinen osuuteni Kuusi kovaa kotimaista -haasteestani, joka päättyy huomenna!
Olen aiemmin lukenut Antti Tuurilta novellikokoelman Vuosi elämästä. Kokoelma ei tehnyt elämää suurempaa vaikutusta, mutta jätti kiinnostuksen Tuurin tuotantoon. Lakeuden kutsua on kehuttu paljon ja onhan se voittanut Finlandiankin. Niinpä ajattelin ottaa sen lukemistooni.
Valitettavasti kiinnostukseni Tuurin tuotantoon lopahti tähän.
Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, enkä ole sellaisten ystävä juuri lainkaan. Uskon joukkoon mahtuvan poikkeuksiakin, mutta tämä romaani ei ollut sellainen. Teos on myös mainetta niittäneen Pohjanmaa-sarjan päätösosa, mutta jokainen teos on luettavissa omana kokonaisuutenaan. Tässäkin välillä sukupolvien aiempiin toimiin viitattiin, mutta se ei lukukokemusta häirinnyt.
Romaani kertoo Amerikasta Suomeen palanneen Erkki Hakalan yhdestä päivästä. Ohjelmassa on niin bisneksiä kuin vaimon kanssa välien selvittelyjä. Vaimo nimittäin oli tullut Suomeen muutamaa vuotta aiemmin ja olipa ehtinyt saada lapsenkin erään lapualaisen kanssa. Lisäksi kirjassa juodaan paljon kahvia. Todella paljon. Jatkuvasti. Kyllästyin siihen jo alle sadassa sivussa. Lakeuden kutsu on ns. kahvinjuontikirjallisuudesta loistava malliesimerkki.
Antti Tuuria on verrattu paljon kaimaansa Antti Hyryyn. Vertaus ei ole tyhjästä nyhjäisty. Etenkin kielellisesti tässä on paljon samaa ja se on se isoin kompastuskivi minulle. Minun korvaani kieli kuulostaa liian yksinkertaiselta, tökkivältä ja erittäin lakoniselta. Sitä on kuvattu kirveellä veistetyksi. Aika osuvaa. Minä vain en pidä siitä. Tuurilla tosin on sentään aavistus hyvin kuivakkaa huumoria mukana. Hyryltä se puuttuu – tai sitten minä en vain tavoittanut sitä.
Sain kahvini juoduksi, arvelin voivani maksaa. Yritin katsella tyttöä tuomaan laskun, mutta se oli nyt piiloutunut keittiöön. Sanoin poikien säikäyttäneen tytön puheillaan ehkä ulos koko kapakasta. Taisto ei uskonut ravintolan meitä maksamatta pois päästävän, ja aikaa meillä vielä oli.Näin tytön tulevan keittiön ovelle, huidoin laskua, tyttö nyökkäsi ja kääntyi takaisin.(s. 103)
Yhdenpäivänromaaneissa minua kiusaa liiallinen tapahtumien yksityiskohtainen selostus. Tämä oli oikein malliesimerkki siitä. Selostetaan ovien avaamisia, ajoreittejä, kävelyitä ja sitä saamarin kahvinjuontia. Olihan tässä muutakin tapahtumia, kuten se tiukka tehdaskauppa, mutta se kaikki hukkui sinne lakonisuuden sekaan.
Teoksen loputtua jäinkin ihmettelemään sitä, mikä jutun ideana oli. Miksi tarina kerrottiin? Olisinko ymmärtänyt paremmin, jos olisin pohjalainen? Tai keski-ikäinen mies? Tai lukenut koko sarjan?
Lakeuden kutsu näyttää Hakalalle sukulaistensa suhtautumista EU:hun ja vanhojen muistelua, mutta siinäpä se. Loppua en käsittänyt oikeastaan ollenkaan. Siitä jäi lähinnä sellainen Niin? -olo.
Olipas tylytystä. En halua väittää Tuurin olevan huono kirjailija tai Lakeuden kutsun olevan huono romaani. Tämä on taatusti hyvä teos sille, joka tällaisesta tyylistä pitää. Minulle tämä oli aikamoista pakkopullaa. Onneksi sentään nopealukuista sellaista.
Kommentit
Lähetä kommentti