Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996 / 2012)

Медея и ее дети

Suomennos: Arja Pikkupeura

Kustantamo: Siltala

Sivumäärä: 359

Pisteet: 3/5

Mistä minulle: arvostelukappale

Ljudmila Ulitskajan tuotanto on kiinnostanut minua Naisten valheet -novellikokoelmasta lähtien. Kokoelmaahan en ole lukenut, mutta arviot kuulostivat kuitenkin aika vakuuttavilta. Tämä tarttui kuitenkin käsiini ensin.

Medeia ja hänen lapsensa kertoo Krimillä asuvasta, iäkkäästä leskirouvasta Medeia Mendezistä. Omaa sukuaan Medeia on Sinopli kreikkalaisine juurineen. Nimenomaan tämä kreikkalaisuus houkutti ja ei tietenkään voi olla huomaamatta yhteneväisyyttä Euripideen Medeia -tragedian kanssa. Tarinoiden Medeioilla on muutakin yhteistä kuin nimi ja kytkökset Kreikkaan.

Teoksen nimi on tarkoituksella hämäävä, sillä Medeialla ei ole omia lapsia. Hänen tätiroolinsa on kuitenkin hyvin vahva. Medeia on suvun kiistaton matriarkka ja sisarusten lapset ovat kuin hänen omiaan. Medeia ja hänen lapsensa kertookin Medeian sisarusten ja heidän lapsiensa tarinoita. Kehyksenä on eräs 1990-luvun kevät Medeian kotitalossa. Valitettavasti Kreikka ja kreikkalaisuus jäivät vähäiselle huomiolle.

Sukutarinoissa tuppaa olemaan ongelmana henkilömäärä ja siten kärryillä pysyminen. Tämä teos ei ollut siinä suhteessa poikkeus. Henkilöitä vyörytetään niskaan melkoinen määrä ja kun suvussa ei ole tarpeeksi (Medeialla on seitsemän sisarusta...) niin otetaan naapureita ja lapsuudenystäviäkin mukaan. Jos olisin tajunnut, että epilogiin on upotettu sukukartta, niin etenkin alku olisi ollut helpompi. Tämä tietysti selvisi vasta epilogia lukiessani sivulla 356.

Tarinoita riittää koko 1900-luvun verran. Medeia on hieno keskushenkilö; hän antaa tilaa muille, on terävä tarkkailija. Hän oli ehkä hiukan liian täydellinen minun makuuni. Medeia on varsin virheetön, kunniallinen, jalo, erittäin viisas ja selkärankainen tyyppi koko elämänsä. Mutta kiinnostava ja kiehtova Medeia kieltämättä on.

Muihin henkilöihin en oikein päässyt kiinni. Tarinat sinänsä olivat ihan kiinnostavia, mutta en aina nähnyt syytä sille, miksi ne olivat oleellisia tarinan kokonaisuuden kannalta. Tiivistämisen varaa olisi ollut. 

Loppua kohti isoon asemaan nousee kolmiodraama Nikan, Mašan ja Butonovin välillä. Lopputulos on dramaattinen, vähän ennakoitavissa oleva, mutta kokonaisuuteen sopiva. Epilogi vetää langat hyvin yhteen.

Nautin kuitenkin valtavasti Ulitskajan tyylistä kertoa. Siinä on jotakin jutustelevaa ja paikoin ironistakin huumoria. Ote on kepeä, vaikka toisinaan aiheet ovat raskaitakin. Mitään ei alleviivata tai väännetä rautalangasta. Lukijalle jätetään tilaa oivaltaa. (Kuvittelenko vain, vai onko tämä jotenkin erityisen tyypillistä venäläiselle kirjallisuudelle?)

Medeia ja hänen lapsensa ei täysin tarinana vakuuttanut, mutta juurikin tuo Ulitskajan tyyli viehätti niin paljon, että ainakin se Naisten valheet on luettava. Ja joka tapauksessa olen lukenut huomattavasti huonompiakin kirjoja kuin tämän.