Zachris Topelius: Kuninkaan hansikas (1881 / 1909)

Konungens handske
Suomennos: Ilmari Jäämaa
Kustantamo: WSOY / Project Gutenberg
Sivumäärä: -
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: ilmainen e-kirja

En tiedä onko kamala etikettivirhe julkaista Topeliusta koskeva juttu Runebergin päivänä, mutta sellaista elämä nyt joskus on. Syökää torttua Johanin kunniaksi!

Kuninkaan hansikas oli minulle tyystin tuntematon teos edes nimitasolla. Halusin lukea kokoelman Talvi-iltain tarinoita, koska huhujen mukaan luvassa voisi olla vähän kummitusjuttutyylistäkin tarinaa kuten Linnaisten kartanon viheriä kamari. Kokoelma onkin vähän laajempi ja Project Gutenbergissä Talvi-iltain tarinoita on viisiosainen läjäys. Ensimmäisessä osassa on juurikin Kuninkaan hansikas ja LKVK, joista jälkimmäisestä olen jo blogannutkin.

Kuninkaan hansikas kertoo nuoresta, hyvin urhoollisesta ja kirkasotsaisesta sotilaasta Lennart Croneldista. Romaanin alaotsikko on "Historiallinen kertomus Kustaa III:n ajalta" ja tarina sijoittuukin vuoteen 1788. Tarkempia taustoja voi vakoilla Wikipediasta artikkelista Kustaa III:n sota, jos juttu ei satu olemaan ihan tuoreessa muistissa.

Kansa on osin vähän jakautunut kahtia. Toiset ovat uskollisia kuninkaalle, mutta toiset nyökyttelevät Venäjän suuntaan. Lennart on mitä uskollisin kuninkaan sotilas ja jo hänen isälleen päätyi kuninkaan hansikas erään taistelun seurauksena. Lennart paljastaa inhan kuninkaan päänmenoksi tehdyn salajuonen (tulkintani mukaan Topelius viittaa Anjalan liittoon) ja on näin ansainnut hänen majesteettinsa ikuisen kiitollisuuden.

Minun makuuni Topeliuksen tyyli tässä ei ole ihan kestänyt aikaa. Tyyli on aika satuileva, vaikka tarina ei ole satu eikä lapsille sopivakaan. Koko juttu tihkuu jaloutta silkkaan siirappisuuteen saakka eikä se saa pontta oikein aikalaiskuvauksestakaan – paitsi sen suhteen, että kuninkaalle uskolliset tuntuvat olevan in ja venäläismieliset out. Tässä keskitytään paljon sotilaallisuuden kuvaamiseen ja tarinoiden turhankin monimutkaiseen taustoittamiseen.

Tässä mahtipontisesta kielestä pikkunäyte:

Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä [prinssi Fredrikiä, Morre huom.] sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä.

Ah!

Joskus lauseet saattoivat olla tällaisia:

Upseeri – tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään – oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Kurt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut lähes kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa.

Puhhuh!

Kritiikistäni huolimatta tämä oli kuitenkin "ihan ok" tasoa. Kovasti eriparinen kyllä osastokaverinsa Linnaisten kartanon viheriä kamari -romaanin kanssa, mutta eihän niitä yhteen kaiketi ole alun alkaen tarkoitettukaan.
Kiinnostavia olivat juurikin ihan oikeaan historiaan tehdyt viittaukset, vaikka olisinkin kyllä kaivannut aikalaiskuvausta laajemmin enemmän.

Jatkan Talvi-iltain tarinoiden parissa taas jossakin vaiheessa, kun lukuprojekteissani on tilaa. Kyllä ne kaikki luettua varmasti tulee!