Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (2013)

Kustantamo: Ntamo
Sivumäärä: 260
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Maaria Päivisen kolmas romaani, Pintanaarmuja, kiinnosti aihepiiriltään kovasti. Etukäteen osasin arvella, että kirja ei ehkä tyylillisesti olisi minun heiniäni. Otin sen hieman haasteenakin itselleni, mutta pakko se oli tunnustaa. Päivisen omalaatuinen tyyli ei ole minun juttuni ja kyseessä on puhtaasti makuasia.

Pintanaarmuja kertoo Annasta, Veikosta, Hermanista ja odottamattomasta raskaudesta. Ei, ei, ei. Tämä ei ole sitä, mitä ensin luulet. Tämä on kaikkea muuta kuin tavallisen kliseinen kolmiodraama. Anna on hukassa eikä tunnu rakastavan oikein ketään. Veikko ja Herman ovat sekopäisiä kumpikin omalla tavallaan, omissa ääripäissään.

Tarina kulkee vuoroin Hermanin ja vuoroin Annan näkökulmasta. Hermanin osuuksissa Herman on kertoja, Annan osuusksissa kertoja on kaikkitietävä. Ratkaisu lähentää lukijaa ja Hermania, ja jättää Annan etäiseksi. Se lienee ollut tarkoituskin. Anna on etäinen, sulkeutunut ja patsasmainen henkilö. En saanut hänestä oikein otetta, mutta eivätpä saaneet Herman ja Veikkokaan.

Päivisen kieli ja kerrontatyyli on vahvasti omaäänistä. Se oli minun ongelmani tässä kaikkein eniten. Tunnustan kyllä taidokkuuden.
Meri, hänen merensä; hän on merestä veistetty viipyvä huuto.
Uin päivittäin hänessä. Uitan lapsiani hänen sisällään.
Käyn joskus vaimoni kanssa hänen reunallaan ja katselen, kuinka vaimo kahlaa hänen rannallaan, kahlaa ja huutelee, että tänään, tänään tämä vesi tuntuu erityisen hyvältä tai lämpimältä, vain harvoin liian kylmältä, ja minun vaimoni roiskii sinun pisaroitasi minua kohti, nauraa kuin nuori neito; minun vaimoni ei ansaitse sinua. Minua. Meitä.

(s. 82)

Minun makuuni tarina oli myös vähän turhan venytetty. Silloin kun kieli on erikoisempaa ja tarinakaan ei sieltä helpoimmasta päästä, niin tiivistäminen olisi ollut poikaa ja antanut enemmän tilaa hengittää. Hermanin ja Annan vatuloinnit alkoivat ottaa hermoon jo reilusti ennen puoliväliä, mutta loppua kohden alkoi jo tapahtua. Tuskastuin ajoittain myös outoihin kielikuviin. Osa oli kauniita kaikessa outoudessaan, osa taas hämmentäviä ja osa meni ihan yli hilseen. Osaa taas oli vaikea kategorisoida mihinkään. Kuten vaikka tuota "merestä veistetty viipyvä huuto". Kaunis? On. Hämmentävä? Vähän. Meni yli hilseen? Vähän. Ymmärrys on melkein kielen päällä, mutta en ihan saa otetta.

Pintanaarmuja jäi minulta hiukan siis pintaraapaisuksi. En voi sanoa kirjaa hyväksi, mutta en huonoksikaan. Uskon tämän sopivan erityisen hyvin niille, jotka nauttivat haasteista, pienestä konstikkuudesta, erilaisista kielikuvista eivätkä hätkähdä rajujakaan käänteitä.

Edit: Ymmärtämättömyyteni vastapainoksi lukekaa vaikkapa Villasukka kirjahyllyssä -blogin arvio tästä.
Ja pahoittelut kuvateknisistä ongelmista. Hmph!

Kommentit

  1. Joskus tekee hyvää haastaa itsensä :)

    En ymmärrä miten nämä Päivisen kirjat ovat uponneet minuun niin vahvasti, minä kun yleensä pidän ihan erityylisestä kerronnasta. Taitaa olla se poikkeus, joka vahvistaa säännön ;) Oli kiva lukea arviosi tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus sitä vain kolahtaa sellaisetkin, jotka eivät "normaaliin repertuaariin" kuulu. Siksi se itsensä haastaminen on jännittävää :)

      Poista
  2. Kiitos että luit tämän silti :) Kirjalle on aina hyvä, että se tulee luetuksi, vaikka siitä ei pidettäisi - ja mielestäni on myös raikasta, että arvosteluja satelee monipuolisesti ja että ylipäänsä niitä tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)
      Pahinta tosiaan taitaa olla täysi radiohiljaisuus, kun kirja on ilmestynyt. Ehkä just tällaiset kirjat, jotka herättävät ajatuksia laidasta laitaan, herättävät kiinnostustakin; "Mitä minä mahtaisin tästä tykätä?!" :)

      Poista
  3. Minulla on hyvin samankaltaisia ajatuksia, vaikka en tätä kirjaa ole lukenut; minulla on yhä Minä rakastan sinua nuori mies kesken, olen jämähtänyt sivulle sata, ja olen ollut sillä sivulla jo monta kuukautta. (Anteeksi kovin, Helmi-Maaria!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Jos tyyli ei puhuttele, niin eihän sille mitään voi. Makuasiahan se on.

      Poista
  4. Minun ongelma tässä kirjassa oli se, ettei kielikuvissa ole (mielestäni) mitään järkeä eikä se liene tarkoituskaan. Minulla on suuri tarve tulkita, mutta jos lauseet ovat mallia "olen iloinen kuin silli" (tämä ei siis kirjassa) niin miten sitä voi tulkita? Minusta sellaiset lauseet ovat tyhjiä, turhia. Ne eivät kerro mistään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin haluan tulkita. Jos en tavoita kielikuvaa, niin ärryn ja turhaudun :D

      Poista
  5. Lopetin Pintanaarmut ihan vasta, ja tänään tulee julki postaus kirjasta. Annan kolme tähteä. Minä pidän kovasti Päivisen kielestä, mutta kevyttähän se ei ole. En väitä, että esimerkiksi sinä kevyttä sinänsä hakisitkaan, mutta kielen paino asettaa tekstin vastaanoton hyvin haastavaan tilanteeseen. Joudun antamaan sille aikaa.

    Pintanaarmuja jäi minusta etäälle, vaikka pidän vahvoista raskaista tarinoista, jollainen tämä on. Pohdin omassa postauksessani loittonemisen syitä hiukan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin lukemassa arviosi Pintanaarmuista. Olimme paljon samaa mieltäkin :)

      Jos rehellisiä ollaan, niin en tosiaan ole kovinkaan haastavan kielen ystävä, vaan se tökkii ensimmäisenä jos jokin on tökkiäkseen.

      Poista

Lähetä kommentti