Milja Kaunisto: Synnintekijä (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 308
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Milja Kauniston esikoisteoksesta Synnintekijä on ollut jo monessa paikkaa juttua. Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Vinttikamarissa, Rakkaudesta kirjoihin, Helsingin Sanomat...
Luin arvioita vain nopsasti silmäillen ja vähän vältellen, sillä en halunnut pilata mahdollista yllätystä. Ymmärsin kuitenkin sen verran, että kyseessä olisi naisille suunnattu viihdekirja, joka olisi täynnä roisia erotiikkaa, lihallisia himoja, romantiikkaa, historiaa. Olin ihan täpinöissäni...

...ja hiukan puoleen väliin saakka hemmetin pettynyt. Jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin luultavasti jättänyt kirjan kesken. Nyt olen iloinen, etten sitä tehnyt (ja sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä on a-kappale), mutta kirskuttelen yhä vähän hampaitani. Tulin huijatuksi aika tehokkaasti.

Tarina sijoittuu keskiajalle alkaen vuodesta 1460. Erään henkilön tarinaa vähän taustoitetaan ja olin tipahtaa kärryiltä jo siinä vaiheessa. Eihän tämä liity suomalaiseen pappiopiskelija Olavi Maununpoikaan (Olaus Magnus) mitenkään? No päästiin sitten siihenkin ja lukija sai suorastaan aistia Pariisin tunkkaiset lemut ja irvokkaat näyt. Tämän Kaunisto todella osaa; likaisuuden, saastan, rumuuden ja irvokkuuden kuvaamisen. Synnintekijä ei todellakaan ole vaaleanpunaisin lasein kuvattua keskiaikaromantiikkaa. Onneksi osasin varautua tähän muita arvioita silmäiltyäni.

Kuvailu onkin Kauniston vahvuuksia. Kaikki eivät välttämättä pidä hänen runsaasta adverbien ja adjektiivien viljelystään, mutta minusta se sopi tähän hyvin. Olisin kyllä tosin kaivannut sitä kauneuttakin, vaikka ei se aina niin realistista olekaan. Harvakarvaisten kivespussien, suonikkaiden kalujen ja ihraisten mahojen kuvailu ei vain oikein viihdytä, vaikka se onkin taiten tehty.

Toinen Kauniston vahvuus on historiantuntemus, etenkin maantieteenosalta. En tosin kyllä tarkistellut faktoja, mutta vakuuttavin ottein Kaunisto kuljettaa lukijaansa pitkin keskiajan Ranskaa ja sitten kohti Suomea. Kyllästyin vain välillä nimiviljelyyn:

En saanut kakistettua mieltäni vaivaavaa kysymystä vielä Auvergenessakaan. Maisema oli muuttunut, kukkulat olivat jyrkempiä ja horisontissa näkyivät jo nuoret Tiemme mutkitteli nyt komeiden kukkuloiden välisissä laaksoissa. Ohitimme Clairmontin ja Montferrandin mustat laavakivikaupungit ja La Tour d'Auvergnen, josta Miracle kertoi monta tarinaa. La Tour'in suku oli hänenkin sukuaan ja sen paronit jo vuosisatoja hallineet Rouerguessa, jopa Villecomtalia, sitä pientä kylää, jonka läheisyydessä hänen kotinsa sijaitsi. La Tour d'Auvergnen suku oli hurskasta väkeä. Erityisesti Villecomtalin seigneurin puoliso Beatrix, jonka sukuperintöä kylä oli.

(s. 159-160)
Ehkä juttu pisti silmään siksikin, ettei Ranskan maantiede (ja kieli) ole kovin tuttua ja niinpä nimet eivät juuri sanoneet minulle mitään.

En halua pilata teiltä yllätystä, mutta vähän minun täytyy raottaa juttua, jotta voin kertoa mikä mätti alkuun. Joten jos olet hyvä arvailemaan ja haluat säilyttää yllätyksen, niin lopeta lukeminen nyt. Jos olet kirjan jo lukenut, niin jatka vapaasti.

Olaus ihastuu opiskelijatoveriinsa Miracleen. Näissä tunnontuskissa ja himojen kourissa kiemurellaan sinne puoleen väliin asti. Mitään romantiikkaa en kyllä aistinut, mutta en osannut samaistua tähän rakkaussuhteeseen ollenkaan. Ei sillä, ettäkö se ahdistaisi, mutta en vain saa nimenomaan romanttista tunnelmaa. Ihmettelin, että miten hitossa tämä voi olla naisille suunnattu viihderomaani? Olin pettynyt. Tosi pettynyt.

Sitten tapahtui käänne. Olin arvaillut sitä jo vähän aiemmin, mutta hylännyt arvaukseni, koska se olisi niin älytön juttu. No... Ei se niin älytön sitten ollutkaan. Se istui tarinaan yllättävän hyvin ja oloni kohentui huomattavasti. Maton kiskaisu lukijan alta on tietysti aina kutkuttavaa, mutta siinä on riskinsäkin, jos salaisuutta venytetään kovin pitkälle. Kaunisto onnistui nipin napin.

Synnintekijä on minusta hyvä kirja loppujen lopuksi, vaikka en voi sanoa erityisemmin viihtyneeni sillä tavalla, mitä viihdyn romanttisten tarinoiden kanssa. Sotkeuduin siis vähän odotuksiini. Tietyltä genreltä odottaa tiettyjä asioita ja jos ne asiat petetään, niin hyväkin kirja voi silti jättää ikävän jälkimaun. (Tämä ei tarkoita sitä, että genrekirjallisuudessa ei saisi olla yllätyksiä tai muuta uutta.)

Hämmentävää kyllä, en tiedä kenelle Synnintekijää oikein suosittelisin. Ehkä niille, jotka eivät koe olevansa odotustensa vankeja ja osaavat päästää niistä irti. Niille, joilla on pitkä pinna. Niille, jotka eivät kavahda suorastaan inhorealistista kuvausta vaan ovat suorastaan kyllästyneet ruusuiseen historiakuvaukseen.
Itse aion kyllä tarinan parissa jatkaa, sillä tämä avaa sarjan. Josko jatkossa saisi sitä romantiikkakin?

Piti sanomani vielä, että tässä on yksi kevään tyylikkäimmistä kansikuvista. Kannen suunnittelusta vastaa Tuomo Parikka.