Suomennos: Petri Silas
Kustantamo: Egmont
Sivumäärä: 130
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: kirjasto
Sandman-ihastukseni jatkuu ja tämä vain pahensi asiaa. Tai miten sen nyt ottaa. Harkitsen hyvin vakavasti, että pitäisikö näitä hamstrata omaankin hyllyyn.
Unten metsästäjät kertoo yhden pitkän tarinan, joka on jaettu neljään osaan. Tarina kertoo vaatimattomasta, nuoresta munkista, joka eli kaaaaauan sitten Japanissa. Hän asuu pienessä ja vaatimattomassa luostarissa ihan yksin ja on hyvin onnellinen mies. Hänen onneaan kuitenkin kadehditaan ja munkki saa vaarallisen vastustajan. Apunaan munkilla on vain epätoivoisesti rakastunut tyttökettu.
Kirjan takaosassa on jälkipuheet niin tarinan kirjoittaneelta Neil Gaimanilta, kuvittaja Russellilta kuin Vertigon ylipääjohtaja Karen Bergeriltä. Mielenkiintoisesti ne valoittavat tarinan taustaa. Minäkin lukijana luulin (kuten Russell ja Bergerkin), että tarina perustuu johonkin vanhaan japanilaiseen taruun. Höpsis. Gaiman on keksinyt koko jutun päästään. Se kertoo mielestäni vain sen, kuinka onnistunut tämä on. Tarina huokuu japanilaista henkeä, vaikka en voi kyllä väittää itseäni alan asiantuntijaksi.
Pidän P. Craig Russelin piirrostyylistä todella paljon. Ehkä kuitenkin olisin kaivannut lisää väriä ja yksityskohtia Unten metsästäjiin ja ruudut olivat välillä sekavasti aseteltu (kuva ei liity siihen). Voi olla tietysti vielä tottumattomuutta minulta sarjislukijana.
Sandmanin hahmo on mielestäni enemmän kuin onnistunut. Olen ehkä rakastunut.
Itse tarinaa on vielä pakko kehua monestakin syystä. Pidän itämaisista opetustarinoista/-taruista ehkä ennen kaikkea juuri siksi, että niissä se tarinan opetus pitää usein oivaltaa. Sitä ei väännetä rautalangasta ja harvemmin se on räikeän mustavalkoinen. Tässä paha saa kyllä palkkansa, mutta esimerkiksi loppuratkaisun onnellisuus (tai "onnellisuus") jää aika tulkinnanvaraiseksi.
Romantiikkaakin löytyi hienoisesti, mutta kaikkinainen imelyys loisti poissaolollaan.
Kerronta ja kuvitus täydensivät hienosti toisiaan. Kerronta on aika tiivistä, mutta en osaa asettaa sitä kunnolla sarjakuvakerronnan kontekstiin. Oliko sitä sarjakuvamittapuulla paljon vai vähän? En tiedä. Sanoisin, että vähemmän kuin Don Rosan tarinoissa ja Lucky Lukeissa, mutta enemmän kuin Aku Ankassa. Todella asiantuntevaa...
Joka tapauksessa takuuvarmaa on se, että Sandmaneja luen lisää. Olen aivan ihastunut. En enää luota siihen, että kirjastossa kävelee sopivasti joku vastaan, vaan pakko pistää varaukseen.
Suosittelen mystisten tarinoiden ystäville ja niille, jotka rakastavat hiukan synkeitä ja etäisiä hahmoja.
Kommentit
Lähetä kommentti