Alkuvuodesta luin Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia ja siellä päähenkilö Madeleine luki kovasti paljon Roland Barthesin Rakastuneen kielellä -teosta. Ajatus siitä jäi kutkuttamaan ja tunsin muutenkin hiukan syyllisyyttä siitä, etten kirjallisuudenopiskelijana ole tainnut lukea yhtään kokonaista Barthesin teosta, joitakin artikkeleita kyllä ja paljon, paljon viittauksia. Barthes tuntuu siis suorastaan kaverilta.
Ensitapaamisemme Rakastuneen kielellä ei kyllä lähtenyt kovin auvoisasti käyntiin. En tiedä, enkö vain jaksanut yrittää tarpeeksi, kun tätä ei ollut pakko lukea esim. tenttiä varten.
Rakastuneen kielellä rakentuu aakkosittain asetettuihin avainsanoihin, joita Barthes sitten avaa eri teosten avulla. Mukaan pääsevät niin Goethe, Freud, Platon, Sapfo kuin Nietzschekin. Ikävämpi juttu on se, että mainitut teokset olisi hyvä tuntea, jotta asioista saa jotain tolkkua. Anteeksi vain sivistymättömyyteeni, mutta putosin kelkasta alta aikayksikön. Ja kaiken uhallakin sanon, että tietokirja, joka nojaa niin vahvasti toisiin kirjoihin, on huono. Sori, Roland.
Loppuun näyte kokonaisesta luvusta sieltä tolkullisemmasta päästä (s. 47-48):
DEMONIT. Toisinaan rakastunut subjekti tuntee tottelevansa kielellistä demonia, joka yllyttää häntä haavoittamaan itseään ja – kuten Goethe sanoo – karkoittamaan itsensä paratiisista joka rakkaussuhde taas toisinaan on hänelle.
1. Tarkasti suunnattu voima ajaa kieleni tekemään minulle itselleni pahaa: diskurssini kulkee "vapaalla": kieli pullistelee vailla mitään taktista tuntumaa todellisuuteen. Teen tahallani pahaa itselleni, karkoitan itseni omasta paratiisistani, tieten tahtoen nostatan itsessäni kuvia (mustasukkaisuudesta, hylkäämisestä, nöyryytyksestä) jotka ovat omiaan haavoittamaan minua; ja kun haava verestää, pidän sitä avoimena, ruokin sitä toisilla kuvilla kunnes jokin toinen haava tuo vaihtelua elämääni.
2. Demoni on monipäinen ("Mikä sinun nimesi on?", kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. Luuk. 8:30). Kun yksi demoni on ajettu pois, kun olen vihdoin saanut sen vaikenemaan, toinen sen vieressä nostaa päätään ja puhkeaa puhumaan. Rakastuneen demoninen elämä muistuttaa kaasutulivuoren pintaa; suuret (kiehuvat ja likaiset) kuplat puhkeavat yksi toisensa jälkeen; kun yksi niistä painuu alas ja rauhoittuu, palaa kiehuvaan massaan, kauempana muotoutuu jo toinen paisuva kupla. Kuplat "Epätoivo", "Mustasukkaisuus", "Ulkopuolisuus", "Halu", "Epävarma käytös", "Kasvojen menettämisen pelko" (demoneista ilkein) sanovat "plop" yksi kerrallaan epämääräisessä järjestyksessä: Luonnon omassa epäjärjestyksessä.
3. Miten ajaa demoni pois (vanha ongelma)? Etenkin jos demonit ovat kielellistä laatua (ja mitä muuta ne voisivat olla?), ne taltutetaan kielen keinoin. Voin siis toivoa manaavani pois korvaani kuiskatun (itse kuiskaamani) demonisen sanan korvaamalla sen (jos kielellinen lahjakkuuteni riittää) toisella, rauhanomaisella sana (turvaudun eufemismiin). Vaikkapa näin: luulin vihdoin selvinneeni kriisistä, kun yhtäkkiä – osittain pitkän automatkan vaikutuksesta – saan hirvittävän puheripulin, toista koskevat ajatukset alkavat myllertää mielessäni, tunnen halua, katumusta, aggressiota häntä kohtaan; ja ikään kuin näissä haavoissa ei olisi kyllin, joudun lannistuneena toteamaan että tautini uusiutuu; mutta kielen sanavarasto on varsinainen lääkeluettelo (yhtäältä myrkkyä, toisaalta lääkettä): ei, tämä ei ole taudin uusiutumista, vaan edellisen demonen viimeinen nytkähdys.
Ensitapaamisemme Rakastuneen kielellä ei kyllä lähtenyt kovin auvoisasti käyntiin. En tiedä, enkö vain jaksanut yrittää tarpeeksi, kun tätä ei ollut pakko lukea esim. tenttiä varten.
Rakastuneen kielellä rakentuu aakkosittain asetettuihin avainsanoihin, joita Barthes sitten avaa eri teosten avulla. Mukaan pääsevät niin Goethe, Freud, Platon, Sapfo kuin Nietzschekin. Ikävämpi juttu on se, että mainitut teokset olisi hyvä tuntea, jotta asioista saa jotain tolkkua. Anteeksi vain sivistymättömyyteeni, mutta putosin kelkasta alta aikayksikön. Ja kaiken uhallakin sanon, että tietokirja, joka nojaa niin vahvasti toisiin kirjoihin, on huono. Sori, Roland.
Loppuun näyte kokonaisesta luvusta sieltä tolkullisemmasta päästä (s. 47-48):
DEMONIT. Toisinaan rakastunut subjekti tuntee tottelevansa kielellistä demonia, joka yllyttää häntä haavoittamaan itseään ja – kuten Goethe sanoo – karkoittamaan itsensä paratiisista joka rakkaussuhde taas toisinaan on hänelle.
1. Tarkasti suunnattu voima ajaa kieleni tekemään minulle itselleni pahaa: diskurssini kulkee "vapaalla": kieli pullistelee vailla mitään taktista tuntumaa todellisuuteen. Teen tahallani pahaa itselleni, karkoitan itseni omasta paratiisistani, tieten tahtoen nostatan itsessäni kuvia (mustasukkaisuudesta, hylkäämisestä, nöyryytyksestä) jotka ovat omiaan haavoittamaan minua; ja kun haava verestää, pidän sitä avoimena, ruokin sitä toisilla kuvilla kunnes jokin toinen haava tuo vaihtelua elämääni.
2. Demoni on monipäinen ("Mikä sinun nimesi on?", kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. Luuk. 8:30). Kun yksi demoni on ajettu pois, kun olen vihdoin saanut sen vaikenemaan, toinen sen vieressä nostaa päätään ja puhkeaa puhumaan. Rakastuneen demoninen elämä muistuttaa kaasutulivuoren pintaa; suuret (kiehuvat ja likaiset) kuplat puhkeavat yksi toisensa jälkeen; kun yksi niistä painuu alas ja rauhoittuu, palaa kiehuvaan massaan, kauempana muotoutuu jo toinen paisuva kupla. Kuplat "Epätoivo", "Mustasukkaisuus", "Ulkopuolisuus", "Halu", "Epävarma käytös", "Kasvojen menettämisen pelko" (demoneista ilkein) sanovat "plop" yksi kerrallaan epämääräisessä järjestyksessä: Luonnon omassa epäjärjestyksessä.
3. Miten ajaa demoni pois (vanha ongelma)? Etenkin jos demonit ovat kielellistä laatua (ja mitä muuta ne voisivat olla?), ne taltutetaan kielen keinoin. Voin siis toivoa manaavani pois korvaani kuiskatun (itse kuiskaamani) demonisen sanan korvaamalla sen (jos kielellinen lahjakkuuteni riittää) toisella, rauhanomaisella sana (turvaudun eufemismiin). Vaikkapa näin: luulin vihdoin selvinneeni kriisistä, kun yhtäkkiä – osittain pitkän automatkan vaikutuksesta – saan hirvittävän puheripulin, toista koskevat ajatukset alkavat myllertää mielessäni, tunnen halua, katumusta, aggressiota häntä kohtaan; ja ikään kuin näissä haavoissa ei olisi kyllin, joudun lannistuneena toteamaan että tautini uusiutuu; mutta kielen sanavarasto on varsinainen lääkeluettelo (yhtäältä myrkkyä, toisaalta lääkettä): ei, tämä ei ole taudin uusiutumista, vaan edellisen demonen viimeinen nytkähdys.
Aikoinaan luin teoksen Valoisa huone, joka on ihan ymmärrettävä ja mielenkiintoinen varsinkin jos on kiinnostunut valokuvauksesta ja valokuvista. Tämä Rakastuneen kielellä tuli lainattua myös, mutta se kyllä takkusi niin pahasti jo heti alkuunsa, että luovutin, kohtuullisesta ponnistelusta huolimatta. Demonien vallassa?!
VastaaPoistaEhkä minun pitäisikin kokeilla jotain muuta Barthesia...
PoistaVoi ei, tämä on yksi ehdottomista lempikirjoistani! Johtuukohan siitä, että luin sen samaan aikaan kun opiskelin filosofiaa, joten nuo viitatut teokset olivat tuoreena muistissa? Mutta se lempi tulee itselleni siitä, kuinka Barthes kuvaa rakkauden huumassa oloa, ja koko rakastumisen kaarta alusta loppuun. Minusta se oli ihan nerokasta - ja mukana on aimo annos huumoria, joten vakavana ei kannata tätä lukea. Täytyy varmaan kokeilla uudelleen ja katsoa, iskeekö kirja yhä yhtä tehokkaasti. Hitsi, minusta tuo lainauskin on jo mahtava: tunnistan hyvinkin tuollaisia tapahtumia ihmissuhteissani :-)
VastaaPoistaOn tässä tunnistettavia juttuja. Ehkä pulmani oli tosiaan se, ettei nuo viittausteokset aina sanoneet minulle mitään.
PoistaMinunkin suosikkejani! Barthes oli ainakin Jyväskylän opiskelijapiireissä kovassa huudossa 90-luvun alkupuolella. Oli Barthes-praktikumeja, -lukupiirejä, seminaaritöiden lähdeluetteloiden vakiomatskua ja esseitä kirjoitettiin Barthes-hengessä. Tuli silloin monen muun lailla luettua aika lailla miehen kirjoituksia, tosin ei alkukielisiä, ranskan taidoton kun olen.
VastaaPoistaJuuri Rakastuneen kielellä on yksi niistä teoksista, jotka ovat paljon vaikuttaneet minun käsitykseeni siitä, miten kirjallisuutta ja elämää voisi tarkastella samanaikaisesti, miten fragmentaarisuutta voisi hyödyntää siten, että lukijalle tarjoutuu sopivasti aukkoja, tulkinnanvaraa.
Toki tuo Barthes'n Rakastuneen kielellä vaatii jonkinlaista teoreettisempaa orientoitumista enkä sitä ihan kaikille suosittelisi. Ja voi olla, etten itsekään olisi siitä niin innostunut, ellei olisi tuota vahvaa Barthes-pohjaa (+ filosofian opintoja + olen aina ollut innostunut semiotiikasta ja tietynlaisten puhetapojen/diskurssien läsnäolosta kielessä/taiteessa/elokuvassa/kulttuurissa/ihmissuhteissa jne.
Ja vielä: tietysti helpottaa Barthes'n kirjan lukemista sekin, jos hänen käyttämänsä kirjallisuusesimerkit ovat tuttuja + tuntee lisäksi niiden taustatkin. Itse olen opiskellut yleistä kirjallisuutta ja filosofiaa (Goethelta, Platonilta, Freudilta, Sapfolta jne. ei voinut välttyä, vaikka olisi pyristellyt vastaan ...), joten aikoinaan tätä Barthes'n teosta lukiessani tuntuikin siltä, kuin se olisi juuri minulle kirjoitettu: palaset ikään kuin loksahtelivat kohdalleen, teoria löysi ystävän kirjallisuusesimerkeistä ja tarjosi alusta pohtia omia rakkauden tuntemuksiaan.
PoistaOsasit sanoa vielä osuvammin. Ehkä kaikki johtuukin Jyväskylästä, jossa minäkin tämän kirjan luin ensimmisen kerran? :-)
PoistaVoi tosiaan olla, että teoriapohja nyt puuttui ja koska tätä ei ollut edes pakko lukea, niin pelkkä orastava kiinnostus ei luonut tarpeeksi kovaa motivaatiota.
PoistaToisaalta harmittaa, mutta toisaalta en ole koskaan ollut filosofiasta niin kovin kiinnostunut. Lukiossa se oli "ihan kivaa", mutta siinäpä se sitten olikin. Onnellisesti olen unohtanut paljon ihan perusteitakin filosofiasta.