Sikälikin siis hyvään saumaan osui turkulaisen Kirjan talo -yhdistyksen järjestämä spekulatiivisen fiktion kirjoituskurssi. Kesällä koitan saada kirjoitettua niin proosaa kuin tietokirjallisuuttakin. Tosin yhden novellin deadline kolkuttaa uhkaavasti... Hmph. Oli miten oli, nyt kurssin antimiin.
Lauantai
Ensimmäisenä päivänä meillä oli opettajana Marko Hautala. Minun on jo pitkään pitänyt lukea jokin hänen kirjoistaan ja oli kyllä lievästi nolo olo, etten kurssiin mennessä ehtinyt. Mutta nyt on ihan pakko. Ensinnäkin Hautala oli hyvä opettaja, hyvin asiantunteva ja kertakaikkisen mukavan oloinen heppu. Ensimmäisen päivän painotus oli vahvasti kauhukirjallisuudessa ja sehän sopi minulle mainiosti.
Puhuttiin siitä, kuinka vahvasti kauhukirjallisuus on draaman ja ennen kaikkea tunteen laji. Kauhu on tunne, jota lukijassa pyritään tekstin avulla herättämään. Koko genren nimityskin huokuu tätä vaatimusta. Siitä sitten olikin hyvä lähteä ällistelemään, että miten tämä tehdään.
Puitiin läpi paljon Stephen Kingin "reseptiä". Onhan kaverin kirjat kohtuullisen myyviä. Kingin tärkeimpiä keinoja lienevätkin samaistuttavuus (päähenkilöinä taviksia), idyllin taitava rakentaminen (Kingin maailmoissa toistuva leppoisa pikkukaupunkilainen tunnelma on helposti vaikkapa juuri suomalaisenkin lukijan tavoitettavissa) ja jutusteleva tyyli. Lisäksi Kingin kirjoissa on kauhukirjallisuuden maneereihin nähden semionnelliset loput. Ihan kaikki eivät kuole. Tämän ns. pohjatyön ansiosta lukija antaa helposti anteeksi kliseiset, kömpelöt, kaavamaiset ja jopa ennalta-arvattavat juonenkäänteet.
Pelon herättäminen on kirjoittajalle haaste. Esimerkiksi väkivallan pelko (hahmo juoksee pakoon kirvesmurhaajaa) on astetta helpompi keino, mutta se voi olla myös vähän laimea. Usein tehokkaampaa onkin ns. tiedostamattoman pelko. Jotakin on tapahtumassa. Onko se kirvesmurhaaja? Aave? Maailmanloppu?
Tästä oli hyvä pohtia väkivallan osuutta kauhukirjallisuudessa. Kauhu ei välttämättä vaadi väkivallalla mässäilyä. Väkivaltahan usein laukaisee jännitteen ja tunnelman; no nyt se kirvesmurhaaja iski. Mitäs sitten? Tässä mielessä vain sen uhan ylläpitäminen onkin tehokkaampaa jännitteenkin kannalta.
Tunnelman luomisessa yksityiskohtien merkitystä ei parane väheksyä. Ei ole sattumaa, että kauhussa käytetään paljon tiettyjä jo tutuksi tulleita yksityiskohtia; nuket, naamiot, hyönteiset, peilit... Pohdintamme ja keskustelumme jatkui paljon tämän tiimoilta ja esiin tuli myös outo laakso (uncanny valley) -ilmiö (linkki suomenkieliseen artikkeliin, englanniksi juttu on laajempi).
Päivään sisältyi myös kirjoitusharjoituksen ja sainkin sellaisen jutun, jonka väännän taatusti kunnon novelliksi kun vain ehdin.
Sunnuntai
Toisena päivänä meitä luotsasi Markku Soikkeli. Hyvinkin kokeneen opettajan tyyli näkyi heti ja sunnuntai olikin paljon tietopainotteisempi lauantain keskustelevuuteen verrattuna. Molempi parempi! Ei sitä silti tarvinnut tuppisuuna olla itsekään. Toisen päivän näkökulma oli taas sitten enemmän tieteiskirjallisuudessa, fantasiassa ja ylipäätään kummakirjallisuudessa.
Soikkeli antoi runsaasti erilaisia harjoitusvinkkejä, joista kaksi teimme paikanpäällä. Ensimmäinen oli spekulatiivisen rikoksen harjoitus. Piti keksiä rikos, joka ei ole rikos meidän maailmassamme. Sitten piti kuvailla vähintään yhden henkilöhahmon toimintaa siten, että lukija joutuu päättelemään millaiseen rikokseen henkilö on syyllistynyt. Rikosta ei saanut nimetä eikä henkilön ajatuksia tai tunteita saanut kuvata.
Se oli haastavaa, mutta jännitävää. Opettavaista siinä mielessä, kuinka paljon yksityiskohdilla onkaan merkitystä!
Toisessa harjoituksessa tehtiin "goottilaisen kaavanovellin" synopsis tarkkaan annetun kaavan mukaisesti. Hetkeä myöhemmin tarinaa muutettiin niin, että jokin asia novellissa piti monistaa ja katsoa, muuttaako se tarinaa.
Tämä oli hyvin antoisa kikka! Voitte kuvitella, miten vaikkapa Raamatun luomiskertomus olisi mennyt, jos olisikin Aatami, kaksi Eevaa ja käärme. Tai Aatami, Eeva ja kaksi käärmettä. Tai kaksi Aatamia, Eeva ja käärme.
Oma tarinani muuttui hiukan ja nyt isoin tuskani lähinnä onkin, että kumpi versio olisi parempi täysimittaisena novellina. Kummatkin kutkuttavat sormiani.
Puhuimmekin siitä, ettei kliseitä aina tarvitse niin pelätä. Niitä pitää vain osata hyödyntää. Sen voi tehdä yhdistelemällä kahta eri tuttua elementtiä/tarinaa (Lumikki ja 40 rosvoa), vaihtamalla sukupuoliroolituksia (prinsessa pelastaa ritarin) ja juurikin monistamalla (Aatami ja kaksi Eevaa). Lisää varmasti keksii vaikka kuinka paljon.
Ajatustasolla tärkeä oivallus oli myös spekulatiivisen fiktion ero ns. tavalliseen kirjallisuuteen. Siinä, missä tavallisessa kirjallisuudessa katsotaan tutusta vieraaseen, niin spefissä homma toimii päinvastoin; katsotaan vieraasta tuttuun. Esimerkiksi Tylypahkasta kohti jästimaailmaa. Tai kuinka vampyyri katsoo ihmistä.
Tavallisessa kirjallisuudessa usein katsotaan nykyisestä tulevaisuuteen tai menneestä nykyisyyteen. Tieteiskirjallisuudessa etenkin näkökulma on päinvastainen; katsotaan tulevaisuudesta tähän hetkeen. Miten on esimerkiksi päädytty tilaan, jossa vesi on kultaa kalliimpi kuten Teemestarin kirjassa.
Viikonloppu oli siis raskas, mutta antoisa. Sitä vain ällisteli itsekseen, miksei saa aikaan tehdä kirjoitusharjoituksia kotona itsekseen, vaan tarvitsee aina ohjaajan?! Eräs ystäväni tosin lohdutti, että käyväthän ihmiset jumpassakin vaikka ihan yhtä hyvin voisi jumpata kotonakin... Ajatus oli kovin lohdullinen. Ja käyn taatusti jatkossakin kirjoituskursseilla. Aina sitä oivaltaa ja oppiikin jotain uutta.
Kiitos Marko Hautalalle, Markku Soikkelille, muille kirjoittajille ja Kirjan talo ry:lle!
Kommentit
Lähetä kommentti