Sivumäärä: 406 (tabletti)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*
Kristiina Vuoren esikoisteos Näkijän tytär keräsi paljon kiitosta ja minäkin pidin siitä. Niinpä odotukset Siipirikkoa kohtaan olivat kovat. Osa lunastui, osa ylittyi – mutta pettymyksiäkin oli. Pettymykseni ovat enemmän juuri makuasioihin nojaavia seikkoja kuin varsinaisia kömpelyyksiä (vaikkapa huono kieli tms.).
1300-luvulle sijoittuva tarina kertoo orjaksi joutuneesta Seljasta, joka onnistuu kieroilemaan itsensä ylempään asemaan. Hän rakastuu ritari Aijoon, mutta tietysti matkalla on mutka jos toinenkin. Primus-kotka on Seljalle tärkeämpi kuin mikään muu... Vai onko?
Ensin niitä iloisia asioita. Kristiina Vuoren kirjoittaminen on kehittynyt! Teksti on vahvaa ja sujuvaa. Ehkä hiukan olin aistivinani termistöbrassailua; käytettiin vierasperäistä sanaa silloinkin kun tekstiin olisi sopinut hyvin nykysuomen mukainen termi (esim. aseenkantaja armigeruksen sijaan). Kirjan lopussa on kuitenkin kattava sanasto, joten arvailla ei tarvitse.
Näkijän tyttäressä moitin infoähkyjä, Siipirikossa niitä ei ollut. Tietoa oli jälleen paljon ja kirjan lopussa oli liite vielä lisää asioita taustoittamaan. Minulle on aina plussaa tällainen ja se pistää nöyränä kunnioittamaan kirjailijan taustatutkimusta. Siipirikkoa ei ole kirjoitettu hutaisten.
En pitänyt Seljasta. En pitänyt Näkijän tyttäressä Eirastakaan, mutta Seljaan verrattuna Eira oli loistava. Seljan kunniaksi on sanottava kuitenkin, että hän ei ollut historiallisten romaanien perinteinen avuton sankaritar. Selja toimii, useimmiten typerästi ja kohtalokkaasti, mutta toimii kuitenkin. En vain onnistunut kiintymään häneen millään. Seljan typeryys ja lapsellisuus ärsyttivät ihan liikaa.
Seljasta tuli myös mieleeni pohtia näitä historiallisten romaanien naisien ulkonäköä. Huomasin taas huomaavani, että päähenkilö on pieni, laiha ja siro. Periaatteessa siis nykyajan naisihanteiden mukainen. Mieleen tuli, että näitä on ollut paljon Utriollakin. Blanka ja Vendela ainakin. Muistaakseni Vuoren edellinen päähenkilö Eira oli myös hento ja pieni.
Keskiajalla kuitenkin naisihanne on ollut toisenlainen; leveä lantio kertoi hyvästä synnyttäjästä, "lihaa luiden päällä" kielii vauraasta suvusta jne. Silti näissä romaaneissa aina kaikki miehet kuolaavat juuri tämän hyvin hoikan ja siron sankarittaren perään.
Osassa tarinoita se sopii kuvioon. Esim. nyt Siipirikossa orjattarena olevan Seljan on luonnollistakin olla laiha. Orjia kun ei varsinaisesti syöttöporsaina pidetty... Osassa taas kuitenkaan ei.
Mietin siis, että eikö historiallisissakaan tarinoissa päähenkilö voisi olla tuhdimman sorttinen? Ja vielä ilman, että siitä ulkonäöstä tehtäisiin erityistä numeroa?
Ylipäätään henkilögalleria, minulle tärkeä elementti, ei nyt toiminut. Ritari Aijo ei kiinnostanut pätkääkään, ja potentiaaliset kiinnostavat jäivät turhan vähälle käsittelylle. Tällaisia olivat Seljan vihollinen Pessi ja Seljan orjakumppani Häkki. Hahmoista kiitän eniten Annaa, ritari Aijon leskiäitipuolta, joka onnistui hieman yllättämään.
Odotin, että kotka Primuksella olisi ollut loppuun saakka isompi osuus Siipirikossa. Seljan vahva kiintymys lintuun antoi odottaa sitä. Mutta Primus jotenkin häivyttyy taustalle unholaan...
Ja pitkään tämä olikin noin kolmen pisteen kirja. Viihdyttävä, sujuvalukuinen ja hyvää keskitasoa. Mutta sitten... Inhokkiklise iski! Raskaaksi yhdestä kerrasta. Taas. Argh! Se on minulle sellainen turn-off, että se onnistui latistamaan koko loppuosan kirjasta. En voinut uskoa sitä, mutta niin se vain meni.
Tästä arviostani kuultaa pettymys. Sellaista elämä on. Luulen kuitenkin, että luen siltikin Vuoren mahdollisen seuraavan kirjan.
Teidän kannattaa kuitenkin lukaista myös Sinisen linnan kirjaston arvio tästä. Se on valoisampi.
*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa
Kommentit
Lähetä kommentti