Sivumäärä: 270
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto
Karnin labyrintti edustaa kotimaista, hiukan perinteisempää fantasiakirjallisuutta. Se valikoitui luettavakseni ihan silkasta mielenkiinnosta ja tavoitteestani lukea enemmän suomalaista fantasiaa. Vaskikirjat on taas pienkustantamo, joka on erikoistunut juurikin fantasiaan ja scifiin.
Tämä teos aloittaa Mustien ruusujen maa -nimisen trilogian. Tarina lähtee liikkeelle Dinjasta, joka viettää 16-vuotissyntymäpäiviään. Hänen heimossaan sillä on aivan erityinen merkitys ja tapahtuma onkin tietynlainen lähtölaukaus nuorelle ihmisnaiselle, joka päätyy etsimään äitiään. Seikkailuun lähtevät mukaan Raúg, erakkoimainen navadivaeltaja, ja Emron, iloinen krioniprinssi.
Karnin labyrintti on varsin vetävä tarina. Tapahtumat etenevät aivan huimaa vauhtia ja se vain ei ole oikein makuuni. Samasta asiastahan olen ruikuttanut J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan kanssa. Pidän enemmän hitaammasta tahdista, jossa uhrataan paljon aikaa maailman ja sen kulttuurien kuvaamiseen. Toisia lukijoita taas juuri se fantasiassa perinteisesti ärsyttää, joten tälläkin tyylillä on varmasti faninsa.
En täysin tälle lämmennyt. Jotenkin jäi tunne, että tämä olisi nuoremmille lukijoille suunnattu. Lisäksi tässä oli turhan paljon fantasiakliseitä minun makuuni. Puoliksi orpo ihmislapsi lähtee etsimään itseään ja samalla toista vanhempaansa. Raúg edustaa navadirotua, joka vastasi mielikuvissani täysin kääpiöitä (lyhyitä, tukevia, jurohkoja ja perinteisesti asuvat vuorilla ja tekevät kaivostyötä) ja krioni-Emron taas haltioita (vaaleita, pitkiä, mantelisilmäisiä, magiaa osaavia, asuvat puissa erittäin söpöissä taloissa). Olisin toivonut vähän persoonallisempia rotuvalintoja.
Hahmot jäivät myös vähän turhan rosoisiksi. Dinjan käytös oli ihan outoa ja jokseenkin perustelematonta välillä. Esimerkiksi Raúgille suuttumiset tulivat välillä vähän puun takaa. Kyseessä on toki teini-ikäinen (tosin tuossa maailmassa teineilyyn ei oikein tainnut olla tilaa...), mutta siltikin Dinja vähän poukkoili.
Emron jäi taas täysin etäiseksi hahmoksi. Raúg taas onnistui mielestäni parhaiten. Kaverista paljastui juuri sopivasti kaikenlaista uutta, mutta silti Alatalo ei taatusti vielä kertonut kaikkea.
Ei Karnin labyrintin lukeminen kuitenkaan mitään ahdistavaa pakkopullaa ollut. Hyvä vauhti pitää lukijan (tällaisen jurputtajankin) liikkeellä ja sivut loppuvat ennen kuin ehtii huomatakaan. Kiitosta haluan antaa myös aivan tietynlaisesta suomalaisuudesta, jota olin tässä aistivinani. Harvassa fantasiatarinassa on koiravaljakkoja ja poroja – ainakin siten, että ne esitetään ihan arkisina elementteinä. Se piristi minua ainakin ihan tavattomasti.
Lisäksi pidin nimistöstä paljon. Sekin henki suomalaisuutta, mutta samalla toi aivan tietynlaista eksotiikkaa.
Karnin labyrinttia voi suositella nuorille (ja nuorekkaille) vauhdikkaan fantasian ystäville. Tästä on ollut juttua myös seuraavissa blogeissa:
Kujerruksia
Kirsin kirjanurkka
Kiva teksti, Morre! Totta, aika perinteisiä elementtejä tässä oli ja rodut hyvin, no, esikuviaan (?) muistuttavia. Tykkäsin silti siitä, että tyypeille oli keksitty omat nimet. Raúg oli mainio hahmo! Minua Dinjassa ihmetytti eniten se käsiobsessio. :) Mutta luen kyllä varmaan jatko-osatkin, oli tämä sen verran leppoisa luettava.
VastaaPoistaKiinnitin kyllä huomioni samaan hiukkasen huvittuneesti :D
PoistaMutta saattaa olla, että jatko-osa luetaan täälläkin. Tämä jäi kuitenkin varsin kiinnostavaan paikkaan.
Linnea on ennenkin puhunut tuosta käsijutusta. Ajattelin, että se kenties liittyy jotenkin Dinjan (salattuun) taustaan? Tykkäsin kirjasta, vaikka se olikin vauhdikkaasti etenevä, minusta silti itse tarina lähti varsin salakavalasti liikkeelle, hitaastikin. Joo, tosin sille pakolliselle matkalle suorastaan syöksytään. Mutta taidan olla enemmän tällaisen suoran toiminnan ystäviä. Olen tainnut aikoinani saada kyllikseni siitä perusteellisesta fantasiamaailman rakentelusta.
PoistaLuulisin kyllä, että tuo käsijuttu saa selityksen jatkossa?
PoistaJa mä taas en ehkä ikinä (?!) saa kyllikseni siitä perusteellisuudesta :D