Sivumäärä: 99
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Kuoriaskirjat on kotimaisen spekulatiivisen fiktion saralla uusi kustantamo, jolla on ihan oma konseptinsa. Se julkaisee soman pieniä kirjasia ja genreinä ovat seikkailu- ja kauhukirjallisuus. Kuoriaskirjoja on ilmestynyt vasta kolme, joten tämä on nyt ihan uusinta uutta ja kuuminta hottia!
Yksi näistä kolmesta on siis Lucilla Linin Kuolema on ikuista unta. Se kertoo Jehan Marotista, kuolemattomuuden lahjan (tai kirouksen – miten sen nyt kukin ottaa) saaneesta nuorukaisesta. Hän jakaa lahjaansa sukulaisilleen eri aikakausina. Hänelläkin on kuitenkin vastapelurinsa, sillä yksi lahjan saaneista ei ollut niin ihastunut kuolemattomuuteensa...
Lukumaraton-päivityksessäni jo kerroinkin tämän olleen minulle valitettava pettymys. Kaikken eniten mätti tämän pituus. Teos olisi ollut selkeämpi kokonaisuus joko reilusti pidempänä tai reilusti lyhyempänä. Nyt tällaisenaan tämä jäi vähän hankalaan välitilaan.
Tarina etenee ikään kuin novellimaisina lukuina, joissa aina vaihdetaan aikakautta. Mitään selkeitä vuosilukuja ei anneta, vaan vihjeet ajankohdasta tulee muuta kautta. Hiukan nolostellen tunnustan, että ne vihjeet olivat kyllä sellaisia, etteivät ne minua auttaneet juurikaan. Esimerkiksi yhdessä kohdassa puhuttiin satanismin tutkimisesta. Tiedän, että nimitystä käytti ennen kaikkea LaVey 1960-luvulla, mutta tässä tarinassa ollaan kyllä jossakin muussa vuosisadassa. LaVey ei toki varsinaisesti keksinyt satanismia, mutta en osaa ajoittaa milloin nimitys varsinaisesti on ensimmäistä kertaa otettu käyttöön.
Kieltämättä tällainen jäi ärsyttämään, vaikka vika on tietysti oman sivistymättömyyteni. Haluan aina historiallisia juttuja lukiessani tietää melko tarkan ajankohdan. Edes vuosisadan tarkkuudella.
Lucilla Lin on kuitenkin hyvä kertoja. Teksti on sujuvaa ja konstailematonta. Tarina kulkee hyvällä rytmillä eteenpäin. Vaikka tämä on tiivis kokonaisuus ja minun makuuni liian sirpaleinen, ei tässä ole kuitenkaan hosumisen makua.
Henkilöt jäivät turhan etäisiksi. Jehan Marotista en saanut oikein mitään otetta, vaikka hän jokaisessa luvussa esiintyikin. Muut taas vaihtelivat tietysti ajan kuluessa. Jehanin vastapelurikin jäi vähän turhan vähälle huomiolle ja loppu se vasta hämärä olikin. En saanut oikein tolkkua siitä mitä Jehanille lopulta kävi.
Ihastuttavana yksityiskohtana mainitsen piirrokset. Ne toivat kirjaan jotakin vanhahtavaa ja arvokasta tunnelmaa. Piirrokset ovat vieläpä ihan mielettömän hienoja ja aivan täysin tyyliltään minun makuuni. Ne ovat, kuten kansikin, Lucilla Linin omaa käsialaa.
Kuolema on ikuista unta ei siis osunut makuhermooni kokonaisuutensa vuoksi. Lukisin kuitenkin mielelläni Liniltä jotakin muuta vielä. Potentiaalia selvästi kuitenkin on.
Kommentit
Lähetä kommentti