Pentti Haanpää: Jauhot (1949)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 111
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Onpas viimeisestä Haanpään lukemisesta vierähtänyt aikaa! Vuonna 2008 luin Nykyaikaa -novellikokoelman häneltä viimeksi. Noitaympyrän (suosikki-Haanpääni) olen lukenut ennen blogiaikaa. Sen voisi ottaa uusintalukuun... Taivalvaaran näyttelijäkin odottaa vielä lukuvuoroaan.

Pentti Haanpää on taas yksi niitä, jonka teoksiin ihastuin nimenomaan kotimaista kirjallisuutta opiskellessani. Sitä ennen en oikein tiennyt tyypistä kuin nimen ja että "jotain se kai kirjoittikin". Peruskoulussa eikä lukiossakaan Haanpäätä luetettu ja eteen se tulikin sitten vasta Kotimaisia klassikoita -kurssilla Noitaympyrä -teoksellaan.

Jauhot kertoo 1800-luvun lopun katovuosista.

Hallayö – ylen kuulu se oli Suomenmaassa. Eikä tämä ollut mikään pikkuhalla, tuollainen jokavuotinen, joka näpistelee kylän laidassa ja suonhengessä asuvan uutisasukasraukan raiviolla. Tämä oli suuri taivaallinen vilu, joka hiipi keskelle vankkaa kylääkin, vanhoille vainioille, laskeutui järvien lenseisille rannoille ja kohosi korkeiden vaarojen laelle.
Kuin satujen pahahenki se lyhkäisenä kesäyönä ahmi ihmiskansan leivän.
(s. 8-9)

Halla vei siis viljan ja köyhät ovat pulassa. Mutta sitten kuvernööri keksii ratkaisun. Maksetaanpa palkka jauhoissa! Jo luulisi väen tulevan töihin eivätkä hassaa rahojaan turhuuksiin; viinaan ja tupakkiin. Almut vain veltostuttavat! Mutta kuvernööri, kuten herrat isokenkäiset niin usein, ei oikein rahvaan ongelmia ymmärrä. Kuinka käy Marin, joka haluaa viedä lapsensa kasteelle, mutta rovastipa ei kelpuuta jauhoja maksuksi? Entä miten Juhani Lunkin, Kenttäläisen, perhe-elämä sujuu?

Jauhot toivat vahvasti mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Ilmari Kiannon Punaisen viivan. "Soli-sali-rattia" on tekemässä jo tuloaan... Huumorissakin löytyy, mutta se on sellaista surullista, vähän vaikeaa huumoria. Ei varsinaisesti mustaa, mutta kuitenkin ahdingolle on hankala nauraa, vaikka ahdingossa olevat niin itse tekisivätkin.

Rakastan tuota Haanpään kieltä ja kerrontatyyliä. Se on jutusteleva ja voin kuvitella, että Haanpää on ollut tässä mielessä ehkä yksi Veikko Huovisen esikuvista. Mutta se on myös riipaisevan kauniisti maisemoiva, joten ehkä Juhani Aho taas on ollut Haanpään esikuva.

Jauhot on tiivis ja vahva tarina, mutta ihan se ei pysy kasassa. Loppua kohden päähenkilöpainotukset vähän hajoavat turhan laveiksi näin pieneen romaaniin nähden ja loppu hiukan hyydähtää, vaikka onkin omalla tavallaan dramaattinen. Siitä siis vähän rokotusta.

Kuitenkin pidin tästä valtavan paljon. Jauhot antaa ajattelemista ja viestiä tähän päivään myös, vaikka palkkoja ei ruoalla maksetakaan. Mutta kovasti näkyi olevan tuttuja ajatuksia tämänkin romaanin henkilöillä laidasta laitaan. Eivät asiat ja asetelmat ole näemmä kovin paljoa aikojen saatossa muuttuneet.

Suosittelen tätä niille, jotka rakastavat elävää kieltä. Niille, jotka eivät säikähdä ilkikurisuutta vakavissa tilanteissa. Ja niille, jotka pitivät Nälkävuodesta, vaikka tämä onkin erilainen tarina siihen nähden.