Timo Sandberg: Mustamäki (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 295
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Historialliset dekkarit ovat sitä harvaa dekkarisorttia, joka saattaa herättää kiinnostukseni. Näin kävi myös Timo Sandbergin Mustamäen kohdalla, joka sijoittuu 1920-luvulle. Edetään kansalaissodan jälkeisiä vuosia ja kieltolain aikaa. Poliisin aika kuluu viinatrokareita jahdatessa ja uskottavuutta havitellessa. Kaikki eivät luota poliisin puolueettomuuteen – syystäkin.

Mustamäki on ymmärtääkseni uuden sarjan avaus ja samalla Sandbergin ensimmäinen dekkarialuevaltaus. Tässä tutustutaan etsivän hommia tekevään Kekkiin, joka selvittelee paria murhaa. Kollegat haluavat leimata jutun pirtutrokarien keskinäiseksi välienselvittelyksi, mutta Kekki aavistaa muuta. Vaikuttaa siltä, ettei kansalaissota ole kaikkien kohdalta ohi. Ja jollakin tapaa syntisen houkutteleva Vera liittyy asiaan.

En tykännyt. Ja jotta voin perustella mielipidettäni paremmin, joudun avaamaan juonta hiukan tarkemmin. Joten jos et ole lukenut ja haluat olla jännityksessä, niin kipin kapin kirjan pariin ja sitten vasta tätä postausta lukemaan.

Eletään tosiaan kansalaissodan jälkeistä aikaa. Ajankohta on ihan kiinnostava, mutta olisi ollut paljon kivempi lukea tätä, jos asettelua ei olisi tehty niin yksisilmäisen mustavalkoiseksi: punaiset hyviksiä ja valkoiset pahiksia. Kertoja on kuitenkin kaikkitietävä, joten siihenkään on vähän huono vedota. Asetelma olisi ollut ymmärrettävämpi, jos kyseessä olisi ollut jonkun minä-kerrontaa. Nyt tämä jäi kovin yksipuoliseksi ja pinnalliseksi tältä osin.

Kiitosta on kyllä annettava sinänsä asiallisesta ja uskottavasta ajankuvasta yksityiskohtineen noin muuten. Ja plussaa tulee myös persoonallisesta miljöövalinnasta. En muista lukeneeni kovinkaan montaa Lahteen sijoittuvaa tarinaa. Ihan virkistävää vaihtelua muiden isompien kaupunkien joukkoon.

Otso Kekistä en onnistunut pitämään myöskään. Henkilöhahmona hän jäi motiiveiltaan hiukan epäuskottavaksi. Hän nimittäin rakastuu prostituoidun hommia tekevään venäläiseen Veraan, koska tämä on niin nätti. Kekki jopa hiukan suunnittelee tulevaisuutta Veran kanssa eikä näe tätä vain pelkkänä ihastuksena. Suloista, mutta kun oikein muuta syytä ei anneta kuin Veran ulkonäkö, jää se vähän hataraksi. Minun on hankala uskoa, että tuona aikana poliisi voisi rakastua venäläisprostituoituun vain tämän ulkonäön vuoksi niin kovasti, että suunnittelee ihan tulevaisuutta tämän kanssa. Ja kaikki tämä muutamassa päivässä! Rakkaus toki ylittää kaikenlaisia rajoja, mutta odottaisin vähän syvempiä motiiveja.

Otso Kekkiä myös syytetään eräässä kohtauksessa pikkutytön hiplailusta. Syyttäjänä on tytön äiti, mutta aika äkkiä hän myös luopuu syytöksistään. Koko pedofiliaviittaus tuntui vähän turhan raflaavalta ja keinotekoiselta kikkailulta. Tässä syytöskeskustelu:

-Minun pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta nyt ei taida olla oikea aika.
Kekki katsoi Hildan poikkeuksellisen kireää ilmettä.
-Sano nyt jos joku asia mieltäsi kalvaa.
-Minä olen huolissani myös tytöstä, Eliisasta.
-Mitä siitä?
-Mitä ihmettä sinä olet puuhaillut sen kanssa? Hilda kivahti, astui aivan Kekin eteen ja katseli tätä ylöspäin silmiin.
Kekki perääntyi hiukan.
-Olen vain kysellyt siitä ruumiista, minkä tyttö löysi, ja sitten tupakkarasiasta.
-Tarkoitin että mitä siveetöntä olet tehnyt sen kanssa?
-En taatusti mitään.
-Se on sanonut jotain sellaista pihan ämmille. Ja minulle se sanoi, että halusit koskettaa sen jalkoväliä.
-Nyt tyttö on kyllä puhunut omiaan.
-Ämmät sanoivat, että se tuli silloin täältä, puhui oudoista leikeistä ja kulki omituisesti.
-Minu luona ei mitään sellaista, Vera puuttui asiaan. -Minä vanno se aivan varma.
-Minä en pikkutyttöihin kajoa, Kekki vakuutti. -Tunnethan sinä minut.
Hilda katsoi Keikkiä pitkään. Kulmat kurtistuivat, ja hänen ruskeissa silmissään oli tuima ilme. Sitten ilme pehmeni.
-Minä uskon sinua, hän huokaisi. -Se on taas niitä sen tytön houreita, sillä on niin vilkas mielikuvitus.
(s. 258)

Ja se siitä. Asiaan ei palata enää. Minua jäi tämä vaivaamaan, koska se tuntui tosiaan hyvin irralliselta. Eikä aiemmin anneta ymmärtää, että Eliisa olisi mitenkään taipuvainen satuiluun.

Huomasitte varmaan tuossa myös Veran huonon suomen. Se ei myöskään toiminut, sillä se ei vaikuttanut lainkaan johdonmukaiselta huonolta suomelta. Esimerkkidialogi:

-Se sano se Aatos ystävä.
-Mitä Kaunisto halusi?
-Se tuoda kangas ja halusi minä tehdä paita.
-Ja maksoi niin hyvin, että sinun täytyi osoittaa hellyyttä?
Vera ei vastannut.
-Kuinka monta kertaa Kaunisto kävi? Kekki jatkoi kyselemistä ja tarttui tiukasti Veran käsivarteen.
-Kaksi.
-Koska viimeksi.
-Kaksi päivää aikaisemmin.
-Toissapäivänä siis?
(s. 162)

Etenkin tuossa tuo puhdas "Kaksi päivää aikaisemmin" ei tunnu istuvan Veran puhetyyliin lainkaan. Osaisiko noin huonosti suomea puhuva taivuttaa sanat noin? Ehkä uskottavampi muoto olisi jotakin "Kaksi päivä sitte." tms.

Loppuratkaisu sentään yllätti, mutta valitettavasti lähinnä löysyydellään. Siitä jäi hiukan laiska maku; syylliset löydettiin, mutta heitä ei voinut pidättää ja tuomita (ne pahat valkoiset!) ja sitten käytettiin oman käden oikeutta. Hmph.

Tulin nyt ehkä turhankin tiukasti korostaneeni huonoja puolia, vaikka tässä oli hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Tarina etenee eikä vain meinaa, juttua viedään koko ajan hyvin eteenpäin. Ja onnistuihan tämä olemaan sillä tavalla koukuttava, että aina sitä huomasi lukevansa vielä vähän, vielä vähän ja yksi luku vielä, vaikka kello oli paljon.
Tunnustettava kuitenkin on, etten varmaan tule jatkamaan Otso Kekin parissa. Niin paljoa en innostunut. Kaiken voi lukea! -blogin Jori ja Kirsin kirjanurkan Kirsi näyttävät kuitenkin vihreää valoa, joten lukaiskaa myös heidän arvionsa älkääkä tyytykö minun jurputuksiini.