Cormac McCarthy: Tie (2006 / 2008)

The Road
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 239
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Taas jatkuu So American -haasteen suorittaminen vaikka tämä olisi kyllä ollut lukulistallani joka tapauksessa. En ole suoranaisesti dystopia-tarinoista innostunut, mutta tätä kehui niin ystävät, puoliso kuin appivanhemmatkin.

Tie on juoneltaan hyvin yksinkertainen. Isä ja poika matkaavat kohti rannikkoa. Oletettavasti ollaan Pohjois-Amerikassa ja jotain katastrofaalista on tapahtunut. Suurin osa ihmisistä on kuollut. Jäljellä on Hyviä ja Pahoja. Pahat syövät ihmislihaa, hyvät eivät. Tarinan poika on arviolta 6-8 -vuotias. Noin oman poikani ikäinen. Sain siitä "mukavasti" lisäahdistusta ja eläytymismahdollisuuksia.

Yllätyin Tien pelkistyneisyydestä ja lakonisuudesta. En oikein yleensä pidä sellaisesta, mutta nyt se toimi aivan täydellisesti. Se onnistui alleviivaamaan romaanin tunnelmaa; on synkkää, pelottavaa, ahdistavaa eikä toivoa juuri ole. Tulevaisuudesta ei tietoakaan. Menneestä isä ei halua puhua ja poika ei tiedä. Se vähä, mitä isä kuvaa mennyttä maailmaa, tuntuu pojasta vain sadulta, jota ei oikeasti ole koskaan ollutkaan.

Tunnelmaa korostaa myös juuri tuo tietämättömyys. McCarthy ei todellakaan selittele mitään. En oikeastaan edes huomannut kaipaavani selitystä. Kuljin tietä pitkin vain nimettömäksi jääneiden isän ja pojan seurassa, ja yritin selviytyä. Mukana raahataan ostoskärryjä, johon on kerätty kaikkea epämääräistä ja ehkä tarvittavaa. Kylmyys on suurimpia ongelmia, ruoan etsintä myös.

Ihastelin myös Tien dialogia. Sekin on hyvin vahvaa ja riipaisevaa.

Hän otti pojan käden ja pani aseen siihen. Ota tämä, hän kuiskasi. Ota. Poika oli kauhuissaan. Hän kietoi kätensä pojan ympärille ja halasi. Niin laiha vartalo. Älä pelkää, hän sanoi. Jos ne löytävät sinut, sinun pitää tehdä se. Ymmärtkö? Shh. Ei itketä. Kuulitko? Sinä tiedät miten se tehdään. Panet sen suuhusi ja tähtäät ylöspäin. Teet sen nopeasti ja rajusti. Ymmärrätkö? Lopeta tuo itkeminen. Ymmärrätkö?
Joo kai.
Ei. Ymmärtkö sinä.
Ymmärrän.
Sano isä minä ymmärrän.
Isä minä ymmärrän.
(s. 96)

Miten voisikaan lukea ahdistumatta tällaista? Tie ei ole kauniin kesäpäivän romaani. Se ei ole hyvänmielen kirja.

Loppu on tietysti surullinen. Eihän tällaisesta mitään happy endia odota. Jollakin tapaa se oli kuitenkin kaunis ja sopi kokonaisuuteen. Ehkä myös hiukan ennalta-arvattava, mutta en kokenut ärsytystä sen suhteen. Se tuntui tässä niin pikkuasialta.

Tiessä ei juuri ole moitittavaa. Olisin ehkä hiukan vielä tiivistänyt tätä, sillä ainakin omalla kohdalla lakonisuus sai myös ihan hitusen puutumaan näin (suhteellisesti) pitkässä tekstissä, vaikka se tähän hienosti sopikin.

Tämä on myös filmatisoitu, mutta en missään nimessä aio katsoa elokuvaa sen saamista kehuista ja Viggo Mortensenista huolimatta. Jos tässä ei olisi näin vahvaa lapsinäkökulmaa, niin voisin katsoakin, mutta ei tässä tapauksessa. Kirja ahdisti jo tarpeeksi ja elokuvien suhteen olen herkempi.

McCarthyn tuotanto jäi kyllä kiinnostamaan enemmänkin. Hyllyssä odottaa Veren ääriin. Mies sanoi, että Tie on aivan lällyä kamaa Veren ääriin verrattuna. En siis tartu siihen heti, vaan pidän hiukan taukoa. Tämänkin lukemisesta on kuitenkin lähemmäs kaksi viikkoa ja silti koen tämän ahdistavuuden yhä.

Tie muissa kirjablogeissa: Satun luetut, Kirjamielellä ja Taikakirjaimet