Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit – Montpellierin legenda (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 381
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Vihdoinkin jotakin uutta! Kaikki kunnia vampyyreille ja ihmissusille, mutta yliannostus uhkaa jo. Kaksikko Luhtanen & Oikkonen tarjoilevat jotakin uutta, mutta silti vanhaa; nymfeja. Ja siellä missä on nymfejä, on luonnollisesti myös satyyreja.

Nymfit -sarjan aloittava osa Montpellierin legenda kertoo 16-vuotiaasta Didistä, joka saa kuulla olevansa kauan odotettu nymfien vapaustaistelija. Hän joutuu äkillisesti eroon äidistään ja kaikesta tutusta, ja alistumaan Katin ja Nadian hoiviin. Uppiniskainen punapäinen tuittu ei tuota sulata noin vain, joten pulassa ollaan.
Erik, satyyrien Mestarin paikkaa himoitseva mies, on myös hyvin, hyvin kiinnostunut Didistä. Mutta niin on myös naapurinpoika Samuel – henkensä kaupalla.

Nymfit – Montpellierin legenda on tietysti siitäkin erikoinen tapaus, että tästä on tehty samaan aikaan tv-sarja, joka alkaa pyöriä Maikkarilla talvella 2014. Jakeluoikeudetkin on myyty ennakkoon jo 50 maahan! Traileri on nähtävillä tästä.

Myönnän olleeni ennakkoluuloinen. Mutta rehellisesti sanoakseni, osa ennakkoluuloistani toteutuikin. En varsinaisesti kokenut tätä omaksi jutukseni, mutta sehän ei tee tästä huonoa. Olen luultavasti liian vanha, liian vähän tv:n parissa viihtyvä ja liian tosikko.

Ensin niistä toteutuneista ennakkoluuloistani. Odotin kliseitä – ja niitä minä totta vie sain! Uppiniskainen, punapäinen tuittupää... Olisikohan näitä nähty jo fantasian (ja romantiikan) saralla riittämiin? En jaksaisi enää yhtäkään. Didi ei ole sieltä kamalimmasta päästä. Hän jäi oikeastaan niin etäiseksi, ettei herättänyt edes ärtymystä. Minulla on juuri kesken toinen kirja (romanttista historiaa), jossa on myös punapäinen, uppiniskainen sankaritar, joten voi olla, että yliannostukseni on vain hetkellistä.

"Mutku mä haluun olla tavallinen!" Eikö aika monikin fantasiakirjallisuuden päähenkilö toivo tätä? Harry Potter, Sookie Stackhouse, Belgarion... Nämä nyt tulivat ensin mieleen. Varmaan tuo toivomus on ihan uskottavaa, mutta oi jospa kerran saisin lukea jotain "Jes! Oonko mä oikeesti vampyyri/velho/telepaatti/keiju/nymfi?! Jipii!" -juttua, niin olisin ikionnellinen. Olen väsynyt näihin itsesäälissä kieriskeliviin sankareihin.

Romantiikkakuviot etenivät myös kliseenomaisesti, mutta en siitä Nymfejä moiti. Romanttiset tarinat nyt vain usein etenevät tutulla kaavalla ja se on ihan rentouttavaa. Nymfit ei ollut niin äitelä, kun olin ennakkoon pelännyt.
Sen sijaan erotiikkaa jäin kaipaamaan. Tässä oli kyllä seksiä, mutta aika tylsästi. Nymfit, jos ketkä, ovat eroottisia hahmoja, joten olisin kaivannut siihen enemmän aistillista panostusta.

Isoin heikkous oli mielestäni se, että romaani suorastaan huusi sitä, kuinka se on tehty tv-sarjan ehdoilla. Tunsin lukevani pitkää käsikirjoitusta, jota on vain vähän lavennettu romaanimaisempaan suuntaan. Näin siis kirjatasolla esim. henkilöhahmot jäivät todella pintapuolisiksi. Tässä on yli 80 lukua, jotka ovat kuin kohtauksia sarjan kässäristä. Kohtauksesta aina rynnätään toiseen ilman mitään seesteistä ja vähän syventävää välivaihetta. Tahti on hengästyttävä ja siten oikeastaan myös epäuskottava.
Toisaalta tämä on ihan ymmärrettävää tarinan tuontato- ja syntyprosessia ajatellen. Mutta lukijana en kyllä nauttinut. Tv-sarjana tämä saattaa toimia paremmin. Traileri vaikutti ihan ok:lta, mutta minä tuskin tulen katsomaan tätäkään sarjaa. Vinkkaan, että jos pidit Siskoni on noita -sarjasta, niin tämä saattaa toimia makuusi myös! (Tosin kannattaa varautua siihen, että jos katsoit tuota sarjaa teininä silloin 90-luvun lopussa, niin et saa enää aikuisena (tylsänä?) tästä samoja säväreitä. Minä muuten en tykännyt ko. sarjasta.)

Oli tässä hyvääkin, kaiken marmatukseni jälkeen. Juoni on ihan kiinnostava. Paljon pieniä juttuja ja käänteitä, joita en ennalta osannut odottaa. Pieni nymfi-myyttien kertaus olisi ennen lukemista tehnyt hyvää, jotta noin suunnilleen pysyy kärryillä. Toki iso osa jutuista on ihan vain tätä varten keksittyjä, ja hyvä niin!
Helsinki on tapahtumien pääpaikka (jos kohta vieraillaan esim. Hauholla!) ja se toimi paremmin kuin osasin odottaa. Helsingistä kuoriutui hiukan sellainen myyttinen, pohjoismainen kaupunki. Se säilyi siis sopivan etäisenä, vaikka näin espoolaisena Helsinki on hyvinkin arkinen (enkä ole edes mikään Helsinki-fani erityisesti).

Nymfit – Montpellierin legenda on siis ihan okei. Minä koin olevani hiukan väärää kohderyhmää, joten siksi olen ehkä nihkeämpi kuin tämä oikeasti ansaitsisi. Minusta on mahtavaa, että Suomessakin oikeasti tällaiseen satsataan ja uskalletaan tarttua isommallakin kädellä. Toivon sarjalle vilpittömästi menestystä, vaikka tämä ei just nyt minuun osunutkaan.