Tuomas Saloranta (toim.): Pimeyden reunalla (2011)

Kustantamo: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry
Sivumäärä: 217
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Nimensä mukaisesti Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia jatkaa URS-julkaisujen sarjaa. Luvassa oli siis miellyttäviä ja viihdyttäviä novelleja. Tarinoissa liikuttiin fantasiamaailmoista aina avaruuteen asti.

Teos sisältää seuraavat novellit:
Markus Harju: Seitsemän sisaren sali
Mixu Lauronen: Prinsessa Sibyllan korvakorut
Kalervo Rauta-EEEKalske: Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara
Venla Lintunen: Järviveli
Tarja Sipiläinen: Arana Suelon kadonneet kylät
Jussi Katajala: Pimeyden reunalla
Lucilla Lin: Pontianak
Samuli Antila: Juoksuhauta
Tuomas Saloranta: Konemies hankkii elämän
Markus Koskimies: Majakanvartija

Pimeyden reunallahan oli osa lukumaratoniani ja luin loput novellit sitten myöhemmin. Minulla novellikokoelma on usein pitkäänkin kesken, sillä novellit toimivat myös lukumaratonien ulkopuolella ns. kitalaenpuhdistuksina romaanien välissä.

Osan novelleista arvioin lyhyesti silloin näin:

Sitä ennen luin Markus Harjun novellin Seitsemän sisaren sali (Pimeyden reunalla -novelliantologia), joka vähän hämmensi ja oli outo. Etäännytti kyllä tehokkaasti Haanpään tunnelmista. 

Yöllä luin Mixu Laurosen novellin Prinsessa Sibyllan korvakorut -novellin. Ihan hauska varastarina, jonka kerronnan painopiste oli tosin minusta vähän outo. Isoja juttuja sivuttiin tuosta noin vain, mutta eräseen lukko-ongelmaan tuhlattiin sanoja ihan tavattomasti ym. 

Vuorossa oli Kalervo Rauta-Kalske -nimen taakse kätkeytyvän kirjoittajan novelli Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Hilpeä tarina, mutta alaviitteet olivat kyllä päin honkia. Liekö taittomoka? 

Novellivälipalana Venla Lintusen Järviveli. Ihana, satumainen tarina. Joskin stilisoinnissa huomauttamista. 

Tähdenpeiton jälkeen luin vielä Tarja Sipiläisen novellin Arana Suelon kadonneet kylät. Varsin perinteinen ja viihdyttävä miekka & magia -tyylinen fantasiatarina. Hyvä muistutus siitä, että juuri tuollaista perinteist fantasiaa voi rakentaa lyhyeenkin tarinaan eikä aina monisatasivuisiin trilogioihin.

Ennen kuin jatkan muista novelleista, lisään vielä pari juttua pika-arvioitani selventämään.

Kalervo Rauta-Kalskeen hilpeä novelli kärsi hiukan siitä tunteesta, että olen lukenut saman vitsin jo aiemmin. Muistikuviani kaiveltuani se näemmä juonsi juurensa Valkoisessa antologiassa olleeseen Alpo Leppäsen novelliin.

Venla Lintusen Järviveli nousi tämän kokoelman suosikikseni. Stilisointivirheillä tarkoitan sitä, että esim. pitkässä puheenvuorossa jokainen virkkeen alku oli merkitty sitaatilla. Se oli vähän rasittavaa. Pitkässä, yhden henkilön puheenvuorossa uudet kappaleet usein merkitään sitaatilla. Ei jokainen virke. Sitaattikäytäntö ei Lintusen novellissa muutenkaan ollut säännönmukaista edes novellin sisällä. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä novellista aivan valtavasti. Se oli tasapainonen ja kaunis kokonaisuus veljen kuolemasta. Osin se toi mieleen myös Veljeni Leijonamielen.

Jussi Katajalan novelli Pimeyden reunalla oli tasokas, kuten olen jo tottunut Katajalalta odottamaan. Novelli sai minut oikeastaan janoamaan vielä lisää tähän maailmaan sijoittuvia tarinoita. Jussi, vaadin romaania!

Lucilla Linin Pontianak osui hyvään lukusaumaan, kun olin juuri lukenut hänen romaaninsa Kuolema on ikuista unta. Osin varmaan siksi Pontianak avautuikin minulle paremmin, sillä se liittyi samaan tarinapiiriin. En tiedä miten olisin suhtautunut ilman aiempaa lukukokemustani.

Samuli Antilan Juoksuhauta on hyvällä tavalla pelottava kummitusjuttu. Voisin kuvitella, että tällaisia on oikeasti turinoitu joskus sotien jälkeen. Sen verran uskottavan tuntuisesti Antila onnistui tarinansa kertomaan.

Tuomas Salorannan Konemies hankkii elämän on aika tyypillinen Salorannan novelli kaikessa machopullistelussaan ja sekoilussaan. Ei siinä mitään. Se kevensi antologian kokonaisuutta mukavasti ja toi hurttia huumoria. Ei herkkähipiäisille lukijoille, jotka eivät siedä stereotypioilla leikittelyä.

Markus Koskimiehen Majakanvartija oli surumielinen tarina, mutta joka kohdallani valitettavasti kärsi vähän samasta ongelmasta kuin Tiamatin värit -antologiassa ollut Tero Niemen ja Anne Salmisen novelli. Kaunis tarina hukkui sinne teknisen selostuksen sekaan, joka sai silmäni lurpsahtelemaan ja korvissa alkoi sirittää.

Kokonaisuudessaan Pimeyden reunalla on kelvollisen hyvää urssia. Kritisoitavaa oli eniten juuri ulkoasun huolittelusta. Sillä on yllättävän tärkeä merkitys. Antologioille tyypilliseen tapaan joistakin novelleista pidin ja joistakin en vain saanut otetta. Yhdenkään novellin mukanaoloa ei kuitenkaan tarvinnut ihmetellä.

Suosittelen lämpimästi lyhyeden ja viihdyttävien tarinoiden ystäville. Näihin on myös helppo tarttua, jos kokee itsensä novellien lukijana vähän noviisiksi. Nämä eivät vaadi sen kummempia tulkintoja. Näistä voi vain rennosti nauttia.