The Lords of Salem
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 371
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale
Rob Zombie on minulle tuttu lähinnä musiikkona. En mikään suuren luokan fanityttö ole, mutta Hellbilly Deluxe -albumi kököttää levyhyllyssäni ja kyllä se aina toisinaan soikin. Niinpä kauhukirjallisuudesta, noituudesta ja Rob Zombiesta innostuneena tartuin Salemin kiroukseen.
En odottanut maailmanluokan kirjallisuutta, mutta enpä kyllä näin surkeaakaan lopputulosta. Kirjoittajakaveriksi tähän on merkitty B. K. Evenson (Brian Evenson), palkittu kirjailija, sanoo sisäsivu. Jaa-a. Tähän se ei kyllä auttanut.
Salemin kirous kertoo noitaoikeudenkäynnin kostosta. 1600-luvun lopulla tuomitut naiset palaavat Salemin kylään kostamaan tuomionsa. Tapahtumien keskiössä on Heidi; ex-narkkari (Miksi kirjallisuuden rock/metalli/gootti -tytöt ovat aina joko narkkareita tai insestistä kärsineitä? Tuli mieleen Joe Hillin Sydämen muotoinen rasia tässä kohdin.) ja nykyisin kuivilla oleva radio-dj. Tapahtuu pari murhaa, sekoamisia, näkyjä, unia... Siis kaikenlaisia kliseitä. Verta lentää oikein huolella.
Ehkä suomentajakin on kyllästynyt 'veri'-sanan viljelyyn, sillä vaihtelun vuoksi puhutaan joskus hurmeesta. Se ei kyllä sovi kokonaiskieleen ollenkaan, vaan tökkäsi silmään pahemman kerran. Romaanin kieli on hyvin puhekielimäistä ja vitukasta. Se olisi ehkä toiminut paremmin, jos kerronta olisi ollut minämuotoista. Nyt kertoja oli kaikkitietävä, mutta näkökulmahenkilöt vaihtelivat.
Tarinan idea on minusta hyvä, mutta kun se toteutus tökkii pahemman kerran. Tässä on tosiaan paljon kauhukirjallisuuden kliseitä; unia, pimeitä huoneita, verta, vanha viisas mies, kolme pahiseukkoa ja suolenpätkiä, näkyjä... Noitarituaalit olivat koomisia takaperin luettuine Isä meidän -rukouksineen. Puhdasta saatananpalvontaa siis, joka tosin oli sotkettu satanismiin. En tiedä onko moka suomentajan vai onko se ollut alkuperäisessäkin tekstissä. Satanismi (satanism) on eri asia kuin saatananpalvonta (devil worship). Englannin kielessä ero on tosin häilyvämpi.
Salemin kirous enemmän siis tympi kuin pelotti. Mitään jännittämistä tässä ei ollut. Teoksen rakenne ja kerronta on hyvin elokuvamaista ja ilmeisesti Zombien elokuvaan tämä pohjautuukin. Kuvailu tuntuu paikoin olevan napattu suoraan elokuvakäsiksestä (huomatkaa myös hän-viljely...):
Hohhohoijaa. Ei liene vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Salemin kirous ei yllätä, mutta loppuratkaisusta on kyllä vähän annettava plussaa.
Tämä voinee siis toimia leffana paremmin kuin kirjana. Tosin mikäli IMDB:n pisteytykseen on uskominen, ei leffakaan häävi ole.
Nopeastihan Salemin kirous tuli luettua, mutta kesken olisi jäänyt, jos ei olisi ollut arvostelukappale. Ei vaan olisi jaksanut. En oikein osaa edes suositella tätä kenellekään. Ehkä kauhukirja-ahmatille, joka ei millään keksi mitään luettavaa ja kirjastossakin on tarjolla vain harlekiiniromaaneja? Hmm... Ehkä siltikin ottaisin vaikka tirsat sellaisessa tilanteessa.
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 371
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale
Rob Zombie on minulle tuttu lähinnä musiikkona. En mikään suuren luokan fanityttö ole, mutta Hellbilly Deluxe -albumi kököttää levyhyllyssäni ja kyllä se aina toisinaan soikin. Niinpä kauhukirjallisuudesta, noituudesta ja Rob Zombiesta innostuneena tartuin Salemin kiroukseen.
En odottanut maailmanluokan kirjallisuutta, mutta enpä kyllä näin surkeaakaan lopputulosta. Kirjoittajakaveriksi tähän on merkitty B. K. Evenson (Brian Evenson), palkittu kirjailija, sanoo sisäsivu. Jaa-a. Tähän se ei kyllä auttanut.
Salemin kirous kertoo noitaoikeudenkäynnin kostosta. 1600-luvun lopulla tuomitut naiset palaavat Salemin kylään kostamaan tuomionsa. Tapahtumien keskiössä on Heidi; ex-narkkari (Miksi kirjallisuuden rock/metalli/gootti -tytöt ovat aina joko narkkareita tai insestistä kärsineitä? Tuli mieleen Joe Hillin Sydämen muotoinen rasia tässä kohdin.) ja nykyisin kuivilla oleva radio-dj. Tapahtuu pari murhaa, sekoamisia, näkyjä, unia... Siis kaikenlaisia kliseitä. Verta lentää oikein huolella.
Ehkä suomentajakin on kyllästynyt 'veri'-sanan viljelyyn, sillä vaihtelun vuoksi puhutaan joskus hurmeesta. Se ei kyllä sovi kokonaiskieleen ollenkaan, vaan tökkäsi silmään pahemman kerran. Romaanin kieli on hyvin puhekielimäistä ja vitukasta. Se olisi ehkä toiminut paremmin, jos kerronta olisi ollut minämuotoista. Nyt kertoja oli kaikkitietävä, mutta näkökulmahenkilöt vaihtelivat.
Tarinan idea on minusta hyvä, mutta kun se toteutus tökkii pahemman kerran. Tässä on tosiaan paljon kauhukirjallisuuden kliseitä; unia, pimeitä huoneita, verta, vanha viisas mies, kolme pahiseukkoa ja suolenpätkiä, näkyjä... Noitarituaalit olivat koomisia takaperin luettuine Isä meidän -rukouksineen. Puhdasta saatananpalvontaa siis, joka tosin oli sotkettu satanismiin. En tiedä onko moka suomentajan vai onko se ollut alkuperäisessäkin tekstissä. Satanismi (satanism) on eri asia kuin saatananpalvonta (devil worship). Englannin kielessä ero on tosin häilyvämpi.
Salemin kirous enemmän siis tympi kuin pelotti. Mitään jännittämistä tässä ei ollut. Teoksen rakenne ja kerronta on hyvin elokuvamaista ja ilmeisesti Zombien elokuvaan tämä pohjautuukin. Kuvailu tuntuu paikoin olevan napattu suoraan elokuvakäsiksestä (huomatkaa myös hän-viljely...):
Peto keskeytti hetkeksi ja tarkasteli kädenjälkeään peilistä. Sitten se hymyili. Varovaisesti se puhkaisi saksien kärjillä reiät poikkiviivan molemmin puolin. Maisien rinta oli nyt verestä liukas, mutta hurmehunnusta huolimatta symboli näkyi, sen ääriviivat olivat tummat ja erottuvat. Hän katsoi, kuinka hänen suunsa mutristui ja vääntyi jälleen hymyyn.
"Kuulut nyt Herroille", peto kuiskasi hänen äänellään, hänen suullaan hänen kuvajaiselleen. Tai ehkä kuvajainen kuiskasi hänelle.
"Maisie, missä olet?" hän kuuli Jarretin huikkaavan toisesta huoneesta. "Tuletko sinä sieltä vai et?"
Hän kuuli pedon sisällään höristävän korviaan. Se oli unohtanut Jarretin, mutta nyt kun sitä oli muistutettu, se huomasi olevansa nälkäinen. Se nuolaisi hänen huuliaan.
"Olen tulossa, kulta", hän huikkasi takaisin. Tai peto hänen sisällään huikkasi.
Mutta hänen äänessään oli jotain kummallista, peto käytti sitä oudolla tavalla. Se oli liian matala ja jotenkin vääränlainen. Jarret huomasi sen.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi. Mutta Maisie ei vastannut. Sen sijaan hän näpsäytti saksien terät yhteen, tarttui tiukasti niiden kädensijaan ja palasi makuuhuoneeseen.
(s. 171)
Hohhohoijaa. Ei liene vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Salemin kirous ei yllätä, mutta loppuratkaisusta on kyllä vähän annettava plussaa.
Tämä voinee siis toimia leffana paremmin kuin kirjana. Tosin mikäli IMDB:n pisteytykseen on uskominen, ei leffakaan häävi ole.
Nopeastihan Salemin kirous tuli luettua, mutta kesken olisi jäänyt, jos ei olisi ollut arvostelukappale. Ei vaan olisi jaksanut. En oikein osaa edes suositella tätä kenellekään. Ehkä kauhukirja-ahmatille, joka ei millään keksi mitään luettavaa ja kirjastossakin on tarjolla vain harlekiiniromaaneja? Hmm... Ehkä siltikin ottaisin vaikka tirsat sellaisessa tilanteessa.
Kommentit
Lähetä kommentti