Sivumäärä: 167
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale
Heti alkuun sanottakoon, että Maija Muinosen esikoisteos Mustat paperit on hyvä. Ehkä jopa erinomainen, mutta vähintään hyvä.
Mustat paperit kertoo Ann Mielista, joka tekee kuolemaa. Hänellä on sairaus, mutta kuolinpäivä on tilattu etukäteen. Sitä odottaessaan Ann kirjoittaa kirjeitä 3-vuotiaalle pojalleen, taloudenhoitajalleen, paperitehtaan myyntijohtajalle ja eräälle, jonka on palkannut. Ann haluaa ehtiä sanomaan kaiken.
Mustat paperit koostuvat näistä Annin kirjeistä, joihin Muinonen on saanut hienosti ujutettua kiihtyvän, pakkomielteisen rytmin. Lempeät ohjeistukset muuttuvat nopeasti kiihkeäksi määräilyksi. Kaiken alta kuultaa kateus ja katkeruus siitä, että hän ei pääse enää osallistumaan poikansa elämään – ja elämään ylipäätään.
Kuolevan ihmisen kaiketi pitäisi herättää jonkinlaista sympatiaa. Ann Miel ei herättänyt minussa sympatiaa, vaan lähinnä ärtymistä. Ymmärrän miksi Ann on tilanteessaan sellainen kuin on, mutta myötätuntoa minulta ei herunnut. Toisaalta se oli ihan virkistävää – kuolevakin voi olla "pahis". Toisaalta se taas ei saanut minua nauttimaan lukemastani.
Ann on nimittäin hiton ärsyttävä (ja taitavasti kirjoitettu) henkilö. Koitin ensin ymmärtää kirjeiden imperatiivimuotoa enemmän futuurityyppisenä tulevaisuuden haavekuvana ja toiveajatteluna, mutta kyllä se alkoi kuitenkin melkoista käskyttämistä olla:
Lucille oma huone. Hänen ensimmäinen oma huoneensa. Ei enää parisänkyä, jonka alla nukkuu hänen äitinsä. Onnellinen pieni Luc, hänellä on kanssasi hyvät oltavat. Hän saa itse päättää mitä huoneenseensa haluaa. Seinälle iso maailmankartta. Sininen sänky, peitto valkoinen.. Pöytä ikkunan eteen.
(s. 11)
Kirjeiden sävy muuttuu. Rakkaus Luciin säilyy, mutta Rosaa (taloudenhoitaja/ystävä, jolle tuo lainaamani pätkä on osoitettu) Ann alkaa kirjeissään kohdella kurjasti. Hän arvostelee, solvaa ja lopulta kertoo tutkineensa Rosan henkilökohtaisia tavaroitakin. Ann tuntuu suorastaan nauttivan siitä.
Lopulta en osannut ajatella Annia ollenkaan uskottavana, todellisena kuolevana äitinä. Annin ihmissuhteet tuntuvat niin oudoilta (esim. suhde Lucin isään). Ei mahdottomilta, mutta jokseenkin oudoilta. Totuuspohja murenee ja jäin pohtimaan Annin epäluotettavuutta.
Muinosen tyyli on persoonallinen ja erottuva. Hyvin moderni ja mukana on hitunen kokeellisuuttakin, joka näkyy tekstissä ihan kirjaintasolla ("PPPPPPPPPPPPLuokkahuoneet humisivat koneellisessa tuuletuksessa --" s. 141) ja viimeisellä sivulla asettelussakin.
Olen nirso, enkä osaa arvostaa tällaista. En tajua sen arvoa ja ideaa.
Kaikki tällainen saa minut ärtymään lukemaani kirjaan enkä osaa pitää enää lukemista nautintona. En pitänyt tarinasta enkä tyylistä (siksi alhainen pistemäärä), mutta en voi sanoa Mustia papereita huonoksi kirjaksi. Se vain jätti minut tyhjäksi kuin valkoinen paperi.
Mustat paperit on luettu mm. näissä blogeissa:
P.S. Rakastan kirjoja
Eniten minua kiinnostaa tie
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Marjatan kirjaelämyksiä
Sonjan lukuhetket (Samaistun tähän eniten. En olekaan ainoa, joka ei niin innostunut!)
Jälkilukuja
Ann ei ole yhtään sympaattinen henkilö, totta! Siksikin kirja on karmea, koska lukija tietää Annin kohta kuolevan, eikä silti voi sympata. Minuun tämä tehosi täysillä, kokeellisuuttakaan ei ollut liikaa :-)
VastaaPoistaJuu. Se tuo tähän omanlaistaan karmivuutta.
PoistaMinua tämä hieman kiinnostaa ja voisinpa koettaa lukea tämän. Ehkä päähenkilöä voisi lähtökohtaisesti koettaa lähestyä jonkinlaisena psykona arvioihin perustuen eikä odottaisikaan liikaa sympatiaa...
VastaaPoistaLuulenkin, että tässä kuolevan henkilön ei ollut tarkoitus ollakaan sympaattinen hyvästejä heittävä äitihahmo. Rohkea valinta kirjailijalta!
PoistaOnpa erikoinen blogiarvostelu. Aluksi kerrot kirjan olevan melkein erinomainen ja lopussa kerrot, ettet pitänyt erityisemmin kirjasta.
VastaaPoistaEn ole kirjablogien aktiivinen käyttäjä, mutta olen törmännyt toisten kirjojen (mm. Jokapäiväinen elämämme) kohdalla samaa ilmiöön.
Onko niin, että blogeissa joistain tietynlaisista kirjoista on pidettävä, vaikkeivat ne hetkauta itseään?
Peilaan tätä itseni kautta: minä olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta. Kirja on ulkoisesti kuin pieni taidetteos, sen teema kiehtova ja muutenkin pidän näpäköistä pikkukirjoista. Kirjailija vaikuttaa niin ikään mielenkiintoiselta esittelyssä.
Mutta tästä en pitänyt.
En itse asiassa edes saanut luettua kirjaa loppuun, vaikka se on litsukka. On vaikea sanoa, mikä kirjassa jätti minutkin kylmäksi (puoliväliin luin). Ehkä siitä puuttui joku inhimillisyyden vivahde, jokin sellainen tunnetaso, johon olisin voinut tarttua edes hetkittäin.
Kiitos kommentista, Tiuku :)
PoistaMinä taas katson, että voin tunnistaa kirjan (myös musiikin tai elokuvan) olevan hyvä, mutta ei silti minun makuuni. Sama ilmiö toistuu joskus myös päinvastaisena, pidän hyvänä jotain kirjaa, joka ei noin periaatteessa muuten yleisesti katsoen ole hyvä; se on kliseinen, siinä on toisteisuutta, ehkä latteat henkilöhahmot ym., mutta jollakin tavalla se silti koskettaa minua ja pidän kirjasta.
Kyse on aina tietysti jollakin tapaa makuasioista, joista kiistely on hankalaa. Tässäkin kirjassa on mm. erinomainen rytmi ja taitavasti kirjoitettu päähenkilö – niitä asioita en voi kiistää, vaikken kirjasta pitänytkään. Ymmärrän tosin oikein hyvin, miksi joku muu pitää tästä.
Blogeissa ei ole pidettävä tietynlaisista kirjoista. Meillä ei ole mitään säännöstöä siitä. Kukin pitää tai on pitämättä mistä lystää.