Sivumäärä: 474 (e-kirja)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*
Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus lukea tätä. Arvelin, ettei venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä elämä juurikaan kiinnostaisi. Kuitenkin tätä on blogeissa paljon kehuttu ja sitten tämä nappasi vuoden 2013 Finlandia-palkinnon. Olihan se sitten luettava. Uteliaisuus voitti.
Totesin kuitenkin, että ennakko-odotukseni oman suhtautumiseni kanssa piti paikkansa. Jokapäiväinen elämämme ei tosiaan kiinnostanut. En saanut siitä oikein minkäänlaista otetta.
Jokapäiväinen elämämme ei ole varsinaisesti elämäkerta, vaikka kertookin olemassa olleen runoilijan ja hänen tyttärensä elämästä 1900-luvun alun Neuvostoliitossa. Romaanin tyyli on tässä mielessä hiukan sukua aiemmalle Finlandia-voittajalle vuodelta 2004. Helena Sinervon Runoilijan talossa kertoi Eeva-Liisa Mannerista. Toisaalta tämä tuo ajankohdaltaan ja julmuuksiltaan mieleen myös Puhdistuksen, Finlandia-voittajan vuodelta 2008. (Tuntuu siltä, että Finlandia-voiton resepti sisältää 1900-luvun alkupuoliskon, Neuvostoliiton ja väkivaltaa? Jos ei kaikkia, niin jotakin niistä. Poikkeuksiakin tietysti on.)
Marina ja hänen tyttärensä Alja (Adriana) ovat varsin kiinnostavia persoonia. Persoonia isolla P:llä. Toisaalta he ovat keskenään kovin erilaisia ja silti niin samanlaisia. Mielestäni Pelo onnistuu tuomaan tämän vaikeankin äiti-tytär -suhteen onnistuneesti ja uskottavasti esiin.
Marina on hyvin omalaatuinen äiti. Alja-tytär on pienenä lapsena enemmän innostunut pelakuun hoidosta kuin ikätovereistaan. Runouteen hänet on kasvatettu, tavallaan väkisin – ja sillä on oma hintansa. Marinan oma lapsuus jää hämärän peittoon.
Marinan suhde mieheensä ja Aljan isään, Sergeihin, on myös hyvin mielenkiintoinen. En saanut tosin siitä juurikaan tolkkua. Miksi he päätyivätkään yhteen? Mitä he toisissaan näkivät?
Pelon kerronta on kaunista ja monimutkaista. Se ei jaksanut kannatella minun kiinnostustani, mutta en toisaalta halua moittia siitä kirjailijan tyyliä. Hidastempoisuus ja omaleimainen kieli ovat makuasioita, ja nyt vain ei tässä osoitteessa napannut. Paikoin kumminkin oli ihailtava tyyliä, sanoja, kieltä:
Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskolteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki.
Minun makuuni tarina oli myös liian venytetty, jota hidastempoisuus vain pahensi. Tämä ei ole nopealukuinen välipala, eikä se ole sen tarkoituskaan. Sinänsä tämä on hyvin venäläishenkinen.
Entäs se Finlandia-palkinto? Nyt täytyy tunnustaa, että en oikein vakuuttunut tästä siinäkään mielessä. Tämä oli varmaan ihan hieno, jos tyylistä tykkää, mutta... Monesti kuitenkin ymmärrän, miksi joku teos on saanut Finlandian, vaikka se ei juuri minun makuuni olekaan (Saision Punainen erokirja menköön esimerkkinä). Nyt en ymmärrä. Vaikka eihän sitä tietysti minulta kysytäkään ja moni muu (katsokaa vaikka noita ihastuneita bloggauksia) ymmärtää.
Jokapäiväinen elämämme on luettu myös ainakin näissä blogeissa:
Lumiomena
Kaisa Reetta T. (jäin kaipaamaan samanlaista yhteenvetoa kuin hän)
Habaneran havaintoja (samaistun hänen fiiliksiin)
Sabinan knalli
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjakaapin kummitus
Kirjakirppu
Täällä toisen tähden alla
Luetut, lukemattomat
Luettua
*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa
Kommentit
Lähetä kommentti