Suomennos: Pentti Isomursu
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 513
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Ennen kun tartuin Kingin uutuuteen, Tohtori Uneen, päätin kertauksen vuoksi lukea Hohdon uudestaan. Se kannatti, sillä olin unohtanut paljon asioita ja muistikuvia sotki pahanpäiväisesti Kubrickin kuuluisa filmatisointi aiheesta. Mielikuvissani Jack Torrance on yhä hyvin pelottavan näköinen Jack Nicholson.
Hohto kertoo siis Torrancen perheestä, joka viettää talven Overlook-hotellissa, huikeissa vuoristomaisemissa. Overlook on talvisin suljettu (mm. mahdottomien sääolosuhteiden vuoksi), mutta tarvitsee silti huolenpitoa. Jack Torrance palkataan talonmieheksi. Hän huoltaa hotellia ja sen riskialtista painekattilaa, ja kirjoittaa samalla näytelmäänsä. Overlookin eristyneisyys tekee kuitenkin oman osansa. Ja Torrancen perheen pikkupoika, Danny, hohtaa. Apunaan mielikuvitusystävä Tony hän aistii asioita menneestä ja tulevasta – eikä Overlookin talvi näytä hyvältä.
Hohto lähti käyntiin yllättävän hitaasti. Paljon puidaan Jackin elämää. Hän on ollut alkoholisti, mutta viimeiset kaksi vuotta jo kuivilla. Lapsuuskaan ei ole ollut niin auvoinen. Puimisella on kyllä tarkoituksensa, sillä osaltaan sekin rakentaa paljon romaanin tunnelmaa. Se on synkkä, eristynyt, painostava. Kun Jackin hulluus pääsee käyntiin, niin tapahtuu paljon ja äkkiä.
Luin Hohtoa jälleen ahmien, kun alun tahmeus oli ohitse. Vaikka alussa olisikin ollut tiivistämisen varaa, en voi kuin ihailla Kingin taitoa nimenomaan tunnelman rakentamisessa. Siinä missä Kubrickin elokuva hiukan mässäilee verellä ja sillä kylpyhuoneen naisella, ei Hohto romaanina sorru sellaiseen. Sen pelottavuus tulee puhtaasti siitä ahdistavasta tunnelmasta, kun tärkeä perheenjäsen sekoaa eristyneissä olosuhteissa.
Nuorempana lukijana en niinkään pitänyt Hohtoa pelottavana kirjana (hyvänä kyllä muuten), mutta nyt ymmärsin sen ahdistavuuden ja pelottavuuden ihan toisella tavalla.
En malta olla vertaamatta elokuvaa ja kirjaa. Mutta minua jurppi silti ne erot ja se, miten ne häiritsivät lukukokemusta. King itsehän ei pitänyt Kubrickin filmistä ja teki toisen (en ole nähnyt).
Kubrickin Hohdosta on kerrottava sen verran, että se on mielestäni yhä yksi pelottavimpia kauhuelokuvia. Osasyynä lienee se, että katsoin tämän 12-vuotiaana – koulussa. Keväisin katsottiin paljon elokuvia, jotta tunnit saatiin täyteen. Joku tämän toi kouluun ja opettaja muitta mutkitta sen hyväksyi. Luokasta ei saanut edes poistua (koska opettaja ei voinut vahtia meitä kahdessa paikassa), joten katsottava oli.
Aikuisiällä olen myöhemmin katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan.
Joka tapauksessa eroja oli huimasti kirjan ja elokuvan välillä. Esim. elokuvan kuuluisa kohtaus, jossa Wendy näkee miten Jack on "edistänyt" näytelmäänsä (All work and no play makes Jack a dull boy) on Kubrickin oma juttu. Elokuvassa Jackin aseena on kirves, mutta kirjassa roque-maila. Elokuvassa pensailla ei ole niin isoa roolia kuin kirjassa on. Elokuvassa ei myöskään mielestäni Jackin ja Wendyn suhde ole niin lämmin, miksikä se kirjassa (aluksi) on muodostunut. Elokuvan Wendy on jotenkin nössömpi kuin kirjan Wendy (joka on muuten kaunis vaaleaverikkö). Dan ei kohtaa kaksostyttöjä kirjassa lainkaan ja "veriaallokko" hotellin käytävällä on Kubrickin mässäilyä.
WSOY on ottanut tästä uuden painoksen pokkariversiona. Ihan kiva. Myös suomennos olisi kannattanut uusia. Tämä on ihan hyvä aikalaisuuden huomioon ottaen. Nykylukijaa kyllä huvittaa, kun tietyt vierasperäiset sanat ovat kursiivilla: Jack asioi drugstoressa, Danny syö hotdogeja ja eräs hotellin vieras on pukeutunut sarongiin. Tässä jäytettiin myös usein ilmaisua "kohta sataa lumen". Liekö joku vanhahtava muoto?
Hohtoa voi sanoa kauhukirjallisuuden klassikoksi oikein hyvästä syystä. Niinpä olikin hurjaa, että vuosia myöhemmin King kirjoitti tähän jatkoa. Tohtori Uni on kohta luettuna. Avaudun siitä myöhemmin, mutta sanonpa vain, että olisi kyllä kannattanut jättää Hohdon tarina tähän.
Kommentit
Lähetä kommentti