Sivumäärä: 346
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Sami Lopakka on minulle tutumpi henkilö musiikkimaailmasta kuin kirjallisuudesta. Sentenced oli aikanaan yksi niitä ensimmäisiä bändejä, joita kuuntelin metalliporttien avauduttua. Noose tuli kulutettua loppuun Metalliliitto-kokoelmalevyltä vuonna 1997. Kappaleet ovat nihilistisiä, synkkiä, raskaita ja henkivät kuolemaa. Juuri sellainen kirja on myös Marras, Sentencedin kitaristi-sanoittajan esikoisteos yhdeksän vuotta bändin hautajaisten jälkeen.
Marras kertoo pohjoissuomalaisen bändin viimeisestä Euroopan-kiertueesta. Fanituksen pohjalta ei ole vaikea arvata mistä yhtyeestä on kyse – välillä siihen viitataan varsin suoraan. Bändin nimeä ei kuitenkaan koskaan mainita ja henkilönimetkin ovat keksittyjä. Pitää tietysti kuitenkin muistaa, että Marras on fiktiota – ei elämäkerta tai muistelmateos, vaikka paljon varmasti totuudesta ammennetaankin.
Kuten sanoin, Lopakan romaani on Sentencedin näköinen. Osasin odottaa astetta korkeatasoisempaa kirjallisuutta perinteisiin bändikirjoihin verrattuna, sillä Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri eikä hän taatusti päätynyt sanoitushommiin sattumalta.
Marras on hyvin kirjoitettu romaani, jossa ei näy esikoisille tyypillisiä hiomattomuuksia. Se on synkkä. Suorastaan helvetillisen synkkä ja raskas. Toivoa on vain vähän. Kuolema on jatkuvasti esillä. On psykooseja, viinaa, paskaa, viinaa, verta, viinaa, kuolemaa, viinaa, riitoja, viinaa, tupakkaa, viinaa... (Sitä tosin jäin pohtimaan, että missä olivat naiset (paitsi kotona)? Mutta ehkä tämä bändi ei ollutkaan sellainen bändäreiden unelma.)
Tästä raskaudesta minun on rokotettava yksi piste, vaikka juuri siksi minä pidän metallimusiikista ja synkästä sellaisesta. Luin Marrasta pitkään, sillä se tavallaan kuormitti taakkaani, joka koostui kiivaasta työtahdista. Siten siis rokotus tuntuu tavallaan epäreilulta, sillä eihän lukemisen ajoitus ole kirjan syy – mutta vaikuttaahan se lukukokemukseen.
Kirja etenee Euroopan maiden kautta. Lopakka tuo hienosti esiin kaiken muun sekoilun ohessa Euroopan historiaa – tietysti sitä synkempää osastoa. Rivien väliin kietoutuu myös masentava kysymys; miksi jatkaa, kun ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa ja kaikki menee päin helvettiä kuitenkin? Tarinan kertoja, Hautamaa, saa siihen kyllä vastauksen Marraksen äärimmäisen hienossa lopussa.
Pitää erikseen mainita, että vaikka Lopakka ei kielellä sen kummemmin kikkaile, niin murre ja etenkin nimistö toimivat hienosti. Teoksen nimi Marras kuvaa kirjaa hyvin. Bändin jäsenet: Hautamaa, Korpisuo, Raunio, Suopunki... Nimet sopivat kantajilleen erinomaisesti ja ne ovat tarkoituksella valitut.
Ei tarvitse olla Sentencedin kuuntelija nauttiakseen tästä romaanista, mutta rohkenen sanoa, että bändin tuotantoa (ja menoa) tunteva saa tästä piirun verran enemmän irti. Se voi tietysti toisaalta olla myös taakka – tuleekohan sitä tehneeksi liian suuria yhtäläisyysviivoja?
Niille, jotka eivät kestä inhorealismia ollenkaan, on Marras aivan väärä kirja. Mutta se, joka uskaltaa katsoa kuolemaa silmästä silmään, on Marraksen arvoinen.
Sentenced: Excuse Me While I Kill Myself (san. The Serial Self-Killer = Sami Lopakka)
Kiitos, Morre, jälleen hyödyllisestä arviosta. Nyt voi kai sanoa, että haluan kuollakseni lukea Marraksen!
VastaaPoistaEn olekaan aiemmin kommentoinut, mutta olen monesti lukenut arvioitasi ja pidän jutustelevasta ja rehellisestä arviointityylistäsi :D
Mukava kuulla, satsuki! :)
PoistaJa ei muuta kuin Marrasta käteen vain!
Upea ja tosiaan Sentencedin näköinen kirja <3 Minulle kirja ei ollut liian raskas, ei vaikka myös kirjan huumori oli niin mustanpuhuvaa (sopi minun makuuni!). Harva kirja saa aikaan samanlaisen tunnekirjon kuin tämä, itkusta nauruun ja kaikkea siltä väliltä.
VastaaPoistaLopakka on taitava sanojen käyttäjä, toivottavasti hänen kirjojaan saa lukea jatkossakin. Granta 2 onkin varauksessa kirjastosta, odotan innolla Lopakan jutun lukemista siitä.
Minäkin toivon, että Lopakka jatkaa kirjallisuuden parissa :)
PoistaMinuun iski myös Lopakan musta huumori kuin tekarit tuoreeseen pullaan, vaikken metallin ystävä olekaan.
VastaaPoista:D
PoistaSe on totta, että Sentencedin musiikkia tunteva ymmärtää piirun verran enemmän tätä kirjaakin. Minulla kävi ehkä niin päin, että tämän kirjan jälkeen Sentencedin musiikki (joka ei toki ihan vierasta ennenkään ollut) avautuu nyt selkeesti syvemmin. Omat lukureaktiot oli lähinnä sitä, että itkin kirjan kannesta kanteen...ja itken vieläkin. Ja nyt se kuuluu lähdeaineistooni Kirjottajakoulutuksen opinnoissa (tutkin faktan ja fiktion vuoropuhelua).
VastaaPoistaIhan mielettömän hieno kirja...