Mä en kestä enää!!

Kyllä ei taas ole hyvä juttu ollenkaan. Ei. Taas kuulkaa nimittäin jäi kirja kesken. Liekö vika keskittymiskyvyssäni vai olenko oikeasti tullut näin nirsoksi? Mutta en vain kestänyt enää. En kerta kaikkiaan. Annoin noin 200 sivun verran kirjalle aikaa ja pääsinkin puolivälin hujakoille. Mutta sitten alkoi silmien muljauttelu riittää.

J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta on ollut oikein suosittu sarja naisille suunnatun paranormaalin romantiikan saralla. Sitä on moni minulle suositellut ja olenkin siitä ollut pitkään kiinnostunut. Kirjastossa sitten tässä yhtenä päivänä piruuttani hoksasin katsoa, että olisiko sarjan ensimmäinen osa, Pimeyden rakastaja, paikalla. Ja olihan se (minä niin rakastan sitä, kun nykyisin lähikirjastossani on KIRJOJA!) ja nappasin sen kyytiin.

Kirja kertoo Bethistä, joka saa tietää olevansa puoliksi vampyyri. Hänen suojelijakseen on päätynyt jonkinlainen vampyyrien johtaja, Wrath. Wrath on synkkä, mystinen, karu, keljuuntunut, tavattoman pitkä ja häikäisevän komea yrmynaama. Olen ihan varma, että kirjailijalla on ollut mielessään Type O Negativen edesmennyt laulaja Peter Steele, joka kieltämättä hiveli minunkin silmääni.
Beth on tietysti myös aivan häikäisevän ihanan kaunis ilmestys ja kirjassa ihmetelläänkin kovasti, miksei jumalaisella kaunottarella ole poikaystävää. Poliisimies Butch onkin mielettömän ihastunut Bethiin, mutta vastakaikua ei oikein heru.
Beth taas on ihan villinä Wrathiin, mutta oliko kyseessä vain fysiologinen ilmiö (puolivampyyriuden vuoksi) vaiko ihan ihka oikeita tunteita...

Lähtökohdat siis olivat ihan sinänsä soveliaat minua miellyttämään. Mutta ei. Tässä oli hiukan samaa pulmaa kuin Houkutuksessa – kliseisyys, kaavamaisuus ja totisuus. Naiivi tämä ei sentään ollut, kuten se Meyerin tekele. Tarina tuntui aaaaivan liian venytetyltä ja vanutetulta, enkä innostunut seksikuvauksistakaan. Ei niissä ollut tunnetta eikä erotiikkaa. Kaikki lataus oli poissa.

Noin 200 sivun jälkeen annoin tosiaan periksi. Jos tyyli ja henkilöhahmot (Wrathin mielleyhtymästä huolimatta) eivät nappaa, niin turha on sarjan parissa sen pidempään kärvistellä. Kaipaan näemmä ainakin sen huumorin mukanaan tuovan leikkisän otteen, mikä viehättää Sookie-kirjoissa. Siinäkin sarjassa on toki vikansa, mutta juurikin se sellainen itse itselleen naureskeleva tyyli toimii.

Jos kuitenkin joku lukijani sattuu olemaan paranormaaliin romantiikkaan kallellaan eikä niin ryppyotsainen kuin minä, niin kannattaa katsastaa tämä. Jos ei parin sadan sivun jälkeen toimi, niin ehkä lienee hyvä sitten luovuttaa.